Edith Södergranin Framtidens skugga (1920)

Palasin vielä kerran väitöskirja-aiheeseeni eli Edith Södergranin runouteen. Analysoin hänen kokoelmaansa Framtidens skugga (1920) erityisesti kokoelmakokonaisuutta jännittävän puhujuuden näkökulmasta. En ole aiemmin paneutunut Södergranin neljänteen runokokoelmaan (paitsi lyhyesti Nuoren Voiman kesällä ilmestyneessä Suomenruotsalaisen modernismin teemanumerossa). Haastan artikkelissani ulkoa käsin tematisoivia lukutapoja ja etenkin Torsten Petterssonin Gåtans namn -teoksessa (2001) esittämää ideaa Södergranin tuotannon itseironisesta kaksoisperspektiivistä. Käykäähän lukemassa juttuni uudesta kotimaisen kirjallisuudentutkimuksen vuosikirjasta Joutsen - Svanen, jos kiinnostaa.


Kokoelmakokonaisuudesta olen kirjoittamassa tulevana vuonna ainakin yhden artikkelin lisää, kun otan Aleksis Kiven Kanervalan käsittelyyn. Jossakin vaiheessa siirryn myöhemmille modernismin ja nykyrunoudenkin vuosikymmenille.

Friedrich Hölderlinin In lieblicher Blaue -katkelma

Ja niin kuin kukan hede
seisoo kirkontorni sinisessä ihanassa
ja päivä avautuu sen neulan ympäri;


ja kyyhkyparvi joka kiertää kirkontornin
se joka päivä saman sinen läpi lentää
sen sinen joka kyyhkyn huudot kantaa multa sulle;


taas tiedämme kuink' korkealle ehti aurinko
kun kirkontornin katto hohtaa,
se tinaliuskoin vuorattiin:


ja tuulen yllä, miss' ei tuulta ole
käy siipi tuuliviirin,
se kukko kiekuu hiljaa tuulessa.

Tein todella pikaisesti tällaisen raakakäännöksen vain koettaakseni, miten runoa voisi tulkita. Olisi mukava yrittää kunnolla, saada tämä tarkasti suomeksi. Tämä on vaan prosessin aloitus, jonkinlainen hahmotelma.

Lumesta ja ihmisestä

Lumessa emme ajattele jokaisen hiutaleen ainutlaatuista muotoa, poikkeamia


niitä muodostavien jääkiteiden vesimolekyylien vetyatomeissa. Emme ajattele


ihmisessäkään, paitsi puuttumisia, määriä, hämärää.

Hyvää aikaa

-- Sinä tuhlaat hyvää aikaa, tiuskaisee viisivuotias tyttäreni minulle, kun vien häntä tarhaan.
    Ehkä hän on aivan oikeassa, paljon oikeammassa kuin olen koskaan osannut ajatella.


(Tänään aamulla aivan samat sanat, kun harjaan hänen hampaitaan. Tämän täytyy olla vakavaa.)

Runollisesti sanotun alku

"Runollisesti sanotulla on oma alkunsa", pohtii Heidegger, ja juuri tämä minua kiinnostaa,
runoudella oma alkunsa, ilmeni se miten hyvänsä, juuri se saa minut kirjoittamaan,
etsimään jotain, jota voi kutsua aluksi, sillä mikään ei tyrehdytä alkua, kun se kerran on auki ja jää avoimeksi. Mutta miten alku syntyy? Ei muuten kuin kirjoittamalla, mutta kirjoittaminen ei selitä alkua, ainoastaan tuottaa sen, on mukana avautumisessa.

Kuvia kotimaasta

Minkä värinen naama päässä raiskaaja hiipii tänä yönä,
millaisella pillumagneetilla, vai aivanko jalan yön selkää taittaa?
Minä istun olohuoneessa tytärteni kuvia katsellen, lukuvalo päällä veistän seivästä,
jonka syöksen sen pirun aivoihin ja vatsaan,
en odota huomisen uutisia, kiihkottomaksi siivottua keskusteluohjelmaa.




Miten uskallan mennä ovesta,
miten kävellä ohi vihasta tärisevän naapurin sedän,
hakkaako hän minut samalla tavalla kuin he hakkasivat isän siellä
mistä lähdimme?




Mutta heidän luonnolliset tarpeensa, hän katsoo peilistä otsaansa ja poskipäitään,
joille puuteri leviää, ja heilauttaa sitten hiuksiaan, suipistaa suutaan,
jolle puna leviää, ja hetkeksi hän unohtaa kaiken mitä on vuosia puhunut
suojautumisesta ja tasa-arvosta, on oltava jokin syy,
miksi he käyttäytyvät näin, paitsi tietenkin median suurentelu, tietenkin,
nämä traumatisoituneet nuoret miehet, kukaan ei ole täyttänyt heidän tarpeitaan
viikkoihin, kuukausiin, ja silti tämä ei ole se luonnontila, josta he ovat lähteneet...




Hän raapii hetken partaansa ja kirjoittaa niin selvästi kuin osaa:
On eittämätöntä, että tietyt halut tulee kuohita ja ohjelmoida uudelleen --
mikään vetoomus etnisten erityispiirteiden ymmärtämiseksi
ja yhdensuuntaiseen empatiaan ja kulttuurinlukutaitoon ei tule lopettamaan
uhkakuvia ja halventavia tekoja, jotka tuhoavat molemmin puolin mahdollisuudet
elää koskemattomasti ja rauhassa.


En ymmärrä minkään väristä raiskaajaa. Määriä on turha laskea ja selittää.
Jokainen raiskaus on absoluuttisesti oma itsensä, ja joissakin tapauksissa raiskaus
on pahempi kuin murha: uhrin on jatkettava elämäänsä.
Raiskaus kutsuu aina luokseen vihaa ja kostoa, elämän särkymistä,
tapahtuipa se sitten Pattayalla, Irakissa tai Suomessa, olipa raiskattu pieni poika
tai tyttö, nuori nainen tai kuka hyvänsä, joka voidaan häpäistä ja alistaa.

Oneironin alku (ensimmäisiä kokemuksia)

Olen lukenut reilut viisikymmentä sivua Laura Lindstedtin Oneironia. Kieli on kaunista, tai pikemminkin teknisesti taitavaa ja mietittyä, ehdottoman toisenlaista kuin minkään viimeaikaisen suomalaisen romaanin kieli ja heti näkee, että panokset ovat huomattavan korkeat (muistuttaa hetkittäin nouveau roman -käännösten kieltä mutta ei ole yhtä intensiivistä ja "viatonta", vaan poseeraa hiukan, nostaa mukaan kaikenlaista asiaan kuuluvaa, koska on tietoinen noistakin rekistereistä), mutta en saa kieleen (tai pikemminkin kerrontaan) minkäänlaista emotionaalista kosketusta, tunnetta, että olisin lukijana mukana, vaikka alussa minua puhutellaan, niin kuin jokaista lukijaa, ja viedään muutaman vaiheen kautta valkeaan tilaan.


Johtuuko tämä samastumisen vaikeus aiheesta? Kuolema kiinnostaa minua, tragedia kiinnostaa. Miksi minua puhutellaan ja käsketään kuvittelemaan jotain muodotonta? Onko kyse siitä, että kirjoittajan itsensäkin on yhtä hankala asennoitua tilanteeseen, jota on keksimässä ja jota fantasioi ja urakkaa on valtavasti jäljellä ja jostakin urakka on kuitenkin aloitettava? Johtuuko tunteettomuuteni siitä, että negatiivinen momentti on periaatteessakin ylitetty, että sitä ei saada mukaan vääntövoimaksi, että minut on kutsuttu mukaan pelkästään herkuttelemaan kielellä, jonka alusta saakka tunnistan fantasiaksi?


Tosiasia on, että olen lukenut monin tavoin kehnompaa kieltä ja ollut enemmän tunteella mukana. Voin lukea jopa todella tökeröä kieltä ja olla mukana, jos sanomisessa on läsnäoloa, jos jotakin sanotaan. Ennen kaikkea näen kieltä 18 ensimmäistä sivua. Sellaisesta on vaikea kahlata läpi muuttumatta välinpitämättömäksi, vaikka jokainen yksityiskohta olisi puleerattu.


Pienen katkon jälkeen tekstiin syntyy hetkeksi rytmiä, sitten tulee taas konstruktioita, joita lähinnä silmäilen. Luulen, että jossakin kohdassa tämä lähtee vetämään, pakkohan tämän on, toivon, että kieleen tulee jotain, joka imee minut mukaansa.


Jatkan ja huomaan, että välitön tunnetila, jota olen lyriikan ja tietynlaisen proosan lukemisen myötä oppinut haluamaan ja odottamaan, ei vain synny, ja romaanin kielelliset asetelmat vaikuttavat minussa samaan tapaan kuin hyvin abstrakti musiikki: tajuan, että tämä on periaatteessa hienoa ja että rakenteen tasolla tässä on paljon siitä mitä pitääkin olla, mutta se mitä kirjallisuudelta odotan, hämmennys, kosketus, huuma, välittömyys, sitä ei tule.


En tahtoisi uskoa, että kyse on siitä, että olen näin sukupuolittunut lukija tai jotenkin tyhmä, pidänhän Duras'ta ja pidän monin paikoin Munrosta ja pidän naishahmoista.


Ehkä lukijalle tahdotaankin välittää kokemus ylevästä apatiasta, sekaannuksesta? En ole varma. Sen verran paukkuja Oneironiin on kuitenkin pistetty, että jatkan, ilman muuta, kunnioituksesta tätä massiivista ja uhkarohkeaa yritystä kohtaan. Mutta toivon, että kohta sanotaan asioita, joilla on emotionaalista merkitystä eikä minun tarvitse katsella taideripustusta.


Alan miettiä, onko minusta todellakin tullut näin emotionaalinen. . . Onko tämä jonkinlainen psykoanalyysi? Jos on, miksi transferenssi on tällainen? Puuttuva, katkova. Olen iloinen siitä, että toistaiseksi kyse on vain omasta kyvyttömyydestäni tuntea tämä maailma, joka minulle yksityiskohtaisesti kuvataan. . .




Kommentit jatkuvat, kun lukeminen jatkuu. . .