sunnuntai 10. tammikuuta 2016
Lääppijät III
Ehkä tässä todellakin on kyse uudesta ilmiöstä tai ainakin painotuksesta, jossa näkyy kulttuuritausta: sairaat yksilöt ovat saaneet rinnalleen julkisilla paikoilla partioivat lääppijäryhmät. Anonyymit pedofiiliringit meillä ovat olleet, mutta tämä ilmiö näyttää todellakin uudelta, jos poliisin ja nuorityön edustajia on uskominen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
16 kommenttia:
Et siis sensuroi itseäsi, uskallat siis olla.
Tästä oli jo aiemmin että me tyttölasten vanhemmat taidamme salaa olla olleet jo pitkään enemmin huolissamme kuin mitä olemme halunneet, uskaltaneet muille "keskusteluissa" kertoa. Keskenämme, esim. työpaikan nurkissa ja välitiloissa olemme jo toisemme löytäneet ja puhuneet jo kauan hiljaisilla äänillä tilannetta surren.
Ja joo, kaikkea tätä pahaa on aiemminkin ollut, mutta olemmeko olleet, rehellisesti ottaen, ihan yhtä huolissamme? Jos olemme rehellisiä, emme ole. Miten syvälle itseemme uskallamme mennä sen ajatuksen kanssa? Entä jos tasa-arvoa ei näissä asioissa olekaan, entä jos kaikkia ei tarvitsekaan pelätä yhtä paljon?
Sitten kun maamme huolettomat hyvät ihmiset (jos heillä on lapsia)ja kaikesta ahdasmielisestä kansalaiskuntoisen fobiattomat ja avoimet uskaltavat laittaa huolta vailla oman teininsä samaan rupiseen lähiöhissiin irakilaisotilaiden kanssa, niin sitten minä joudun häpeään. En ennen.
Pelkäämmekö me kuvitteellisessa tilanteessa...no, sanotaan vaikkapa kristittyjen nuorten miesten kymmenpäisiä joukkoja vaikkapa jossakin savolaisessa herätyskokouksessa ? Emme. Miksi me emme yleisesti ottaen pelkää kristittyjä?
Joo, en uskalla, enkä tahdo vastata. Yritän(kö) vielä käyttäytyä annetun mallin mukaan ja uskoa annetun mallin mukaan, että kaikki ovat yhtä paljon lääppijöitä ja muuta ikävää tasa-arvoisesti ja-vertaisesti maanpiirin joka kolkassa ilman minkäänlaista frekvenssiä. On vain yksi ja one human mankind: loppujen lopuksi pohjimmiltaan hyvät ihmiset...?
jope
Arvot kokemusten ja tekojen takana vaikuttavat ja ne on analysoitava arkailematta.
Minua mietityttää seuraava asia: kun iso porukka turvapaikanhakijoita lääppii, rinnastetaan se hätäisesti suomalaisiin läppijöihin. Ikään kuin ongelma häviäisi. Suomalaisilla lääppijöillä on naiskuva, jota ei pidä hyväksyä mutta miksi turvapaikanhakijoilla niin suurella volyymillä tuntuu olevan sellainen? Tilastollinen yliedustus on havaittavissa. Väkisinkin herää kysymys, onko vieraidemme kulttuurissa jotain, jossa ikioma idiotismimme yleistyy?
Tää on vähän sama kun kunniamurhaa verrataan suomalaiseen perheväkivaltaan. Kotimainen yksittäinen patologia rinnastetaan käyttäytymiseen jonka hyväksyy laajempi yhteisö perhettä myöten ja jopa oikeuslaitos. Kai tässä on eroa? Onhan tässä "perheyhtäläisyys" havaittavissa mutta myös oleellisia eroja joista on pystyttävä puhumaan kun rikoksia ennaltaehkäistään. Pelkkä psykiatria ja vihanhallintakurssi ei välttämättä riitä vaan myös syvempiä arvoja ja tapoja on syytä avata.
Jope,
juuri tänä aamuna, kun ajelin tunnin tuolla lumimyräkässä, mietin asiaa. Osin kyse on kulttuurista, uskonnosta ja etnisyydestä, mutta vain osin, joskus kuitenkin ehkä ratkaisevin osin. Minusta suurin erehdys ja sinisilmäisyys on siinä, että suvaitsevaiset ihmiset eivät ymmärrä, miten voimakkaasti kehen tahansa ihmiseen vaikuttaa se, että elää sodan keskellä, elää keskellä eloonjäämiskamppailua ja on kuin viidakossa. En usko, että siinä jalostuvat parhaat aatteet, jos lähtökohta on heikko. Uskon, että monille maahanmuuttajille (sikäli kun heidät on opetettu tietyllä tavalla) esimerkiksi islam voi luoda tukirangan, jonka ansiosta he selviävät muuttuvissa olosuhteissa. Sitten ovat ihmiset, jotka on tavallaan henkisesti menetetty ja joihin ääriolosuhteet ovat vaikuttaneet edelleen. Minusta on suurta harhaa leimata pahaksi ja potentiaalisesti vaaralliseksi kaikki mikä tulee omien rajojen ulkopuolelta, mutta yhtä harhaista on olettaa, että kaikki ihmiset ovat hyviä ja ehjiä. Emmehän me ajattele näin kaikista "suomalaisistakaan". Maailmassa, niin länsimaisessa kuin muussakin, on varmasti melkoisesti erityyppistä naisiin kohdistuvaa halveksuvaa asennetta. Uskoisin, että meillä länsimaissa sinnikäs toiminta tasa-arvon hyväksi on päässyt muuttamaan asenteita ainakin jossakin määrin. Muualla on tehty varmasti toisenlaista varjelutyötä, mutta tietyt asenteet ovat kehittymättömämpiä. Kyllä suomalainenkin mies hyvin usein tarkastelee naista seksiobjektina, mutta ei varmasti ensisijaisesti, ja sitten päälle iskee niin monta muuta hillitsevää mekanismia, että käytös tasaantuu. Jostakin toisesta kulttuurista tuleville voi olla sokki ja hillitsemättömien himojen herättäjä pelkästään se, että he näkevät naiset niin paljaina kuin he länsimaissa näkevät.
Minusta on hyvä, kun asiat otetaan reilusti ja julkisesti esiin. Vain näin asenteisiin voidaan vaikuttaa ja osoittaa kaikille missä rajat kulkevat. Mutta tässä on aina tietenkin ylilyönnin paikka. Nyt tilanne on paikoin sellainen, että on joku aito lääppimistapaus tms, mutta siitä alkaa sitten kahden leirin nokittelu-/ mitätöimiskampanja, joka on kyllä typerintä mitä voi olla.
En tiedä millaisten arvojen aivopesemä olen, mutta minulle ei ole lainkaan mahdotonta ajatella, että ihmiset jotka muutoin ovat "uhrin" asemassa voivat tehdä tekoja, jotka ovat kerta kaikkiaan hyväksymättömissä. Tässä valistuneet ihmiset voisivat ottaa käsitteen intersektionaalisuus käyttöön ja todella pohtia, millaisten voimien risteymänä ihmiset kulttuurisesti ja sosiaalisesti muodostuvat. Eniten ihmetyttää mustavalkoisuus ja toiseuttaminen ainoina selviytymiskeinoina, etenkin suvaitsevaisten ihmisten kohdalla, koska heidät sentään on usein koulutettu ajattelemaan.
Juha,
todellakin tarvittaisiin jonkinlaista suhteuttamista siihen, millaisia analogioita vedetään.
Tämä :Eniten ihmetyttää mustavalkoisuus ja toiseuttaminen ainoina selviytymiskeinoina, etenkin suvaitsevaisten ihmisten kohdalla, koska heidät sentään on usein koulutettu ajattelemaan...
...ja moni muukin kohtasi (myös Juhan) on ihmetyttänyt minua tänä syksynä paljon ja haastanut maailman- ja minäkuvani uudella tavalla.
Tuntuu kuin jotakin monella suunnalla olisi mennyt pilalle. Suomi ei ole enää entisensä. Melkein kaikki ihmiset ovat kuin eri asemissa kuin vielä viime keväänä, ja en pidä siitä. Usein puuskahdan perheelle tv-uutisten ääressä, että "tätäkö tää nyt helvetti on tästä eteenpäin sitten...!"
jope
Jope. Moniko ihminen voi nyt rehellisesti väittää ettei ole edes ajatellut tuota lausettasi?
Peruskysymys kuuluu: onko meillä uskallusta tarttua seikkoihin, jotka palauttavst järjestyksen? Minusta tilanne pakottaa ajattelemaan kulttuurirelativismin ohi. Viittaan noihin ongelmallasiin vertailuihin, joista edellä kirjoitin.
Kun kohtaa rikokseen syyllistyneen ihan kyynärpäetäisyydeltä, on otettava puheeksi myös hänen kulttuurinen vaikuttimensa jotta pääsee merkityksen ja muutoksen ytimeen. Se on puhuttava esiin, jotta toinen tietää tulleensa kokonaan kohdatuksi ja teoissaan haastetuksi. Muuten puhuu ihmisen ohi. Etäämpää on helppo tehdä ontuvia rinnastuksia.
Niin, varmasti ihmisten kohtaaminen muunakin kuin omina kiiltokuvina tarkoittaa muutakin kuin pelkkää "hyväksymistä", varsinkin jos on töissä rikosseuraamuslaitoksessa. Sellaiset perusasiat kuin että ihminen on tietyissä olosuhteissa valmis melkein mihin tahansa ja että monet käyttäytymismallit seuraavat läpi elämän, eivät pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä. Ja kun noihin perusasetuksiin sijoitetaan juureton perusjamppa, jolla ei ole kunnon kiinnekohtaa mihinkään, niin enpä pidä kovinkaan kummoisena, että kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, myös sellaista, mikä ei ole ihan sitä kiiltokuvaosastoa.
Asiasta toiseen. Oletteko katsoneet Breaking bad -sarjaa? Itse olen tässäkin myöhässä, ja olen tsekannut vasta ensimmäisen kauden ja hieman toista. Kerrassaan mainio sarja. Siinä pohditaan vähän näitä samoja asioita eli että mihin kaikkeen ihminen pystyy ja voi ryhtyä.
En ole katsonut, pitää tsekata, sarjan alkuasetelman tiedän ja tuollainen perhelähtöisyys (heh) on ajatusmaailmana tuttu. Voisin kuvitella ohittavani monta asiaa, eettistä ja laillista, perheeni vuoksi. Itse en ole mutta olen huomannut muutoksen (josta kahdessa edellisessä kommentissani puhuin) nimenomaan monissa perheenisissä. Rauhantahtoisissa, maltillisissa, lukeneissa... mutta jotkut ovat alkaneet puhua itsepuolutuskursseille menemisestä tai lastensa sinne lähettämisestä, pippurisumuttimista ja(puoli)leikillään isosisän vanhan hirvikiväärin rasvauksesta. Kaiken varalta.
Mitä tämä on?
Breaking bad?
En siis missään tapauksessa arvostele noita entisiä lössöisejä joissa tilanteen kuohunta ja epävarmuus on herättänyt ihan terveen jälkeläisten puolustusvietin unestaan. Mutta tuo terve vietti ei taida soveltua nykyoloihin ja uskon että kaikki se on enemmin puhetta, surupuhetta, vitutusta, kuin valmistumista. Vai onko?
Eniten mua ottaa tosiaan päähän luupää-idealistit, huolettomat. En tiedä mistä se heidän suvaitsevaisuusvoima kumpuaa ? Pessimismin hetkinä olen ihan varma että jotkut haluavat että kaikki mitä olemme pitäneet elämätapanamme hyvässä ja pahassa muuttuu lopullisesti toiseksi/menee paskaksi, se joukko "jotkut" voisi olla eräänlainen uudenkaltaisen hybridi-kulttuurivallankumouksen viides kolonna keskuudessamme. Täh.
Hitto!
Huomaatteko miten vainoharhaiseksi( ? ) tämä kaikki tekee jopa ihan klassisen perushumanistin!
Krav maga, sittenkin? Se on kuulemma paras.
jope
Kyllä olen ja tyttäreni kattovat kans. Meno vain kiihtyy edetessään.
Sarjat ovat nykyään parempia kuin valtavirtaelokuvat. Fargo on hieno sarja (paree ku elokuva); House of cards, Bates motel, Dexter, Sopranos, Taistelutoverit, Narcos... nämä olen nähnyt mutta muitakin on.
Mistä nämä useat sarjat ja elokuvat ja romaanit ja pitkälti populaarilla puolella tai korkean ja populaarin välilmaastossa (mutta ei jostain syystä teatteri joka pysyy turvallisella keskitiella edustamassa kivutonta humanismia) puhuvat? Äärimmäisyyksistä; ne kysyvät sitä, mikä meissä lopulta asuu kun kielipelit eivät enää kohtaa; onko henkinen ja ruumiillinen väkivalta tai semanttinen ja sosiaalinen hegemonia lopulta viimeinen yhteinen kieli jos muuta peliä ei ennen sitä löydetä (tämän kysymyksen esitin viimeisessä uskontoja loukkaavassa vihaisessa blogitekstissäni).
Vätöstyö väkivallasta ja hegemoniasta viimeisenä kielipelinä ja tämän ilmeneminen fiktiossa... voisko joku? Olkikoirat, Syvä joki, Edward Bunkerin Elukkatehdas, Rambo IV, McCarthyn Tie, Muodonmuutos ja sen pasifistinen ( mutta ei siihen tukehtuva) variaatio Sotilaspoika (myös elokuva), Pane mua, terrorismi, kissavideo, Last house on the left, kostogenre... siinä esimerkkejä. (Mut pitää sitten mainita kiitoksissa ja kutsua ainakin karonkkaan.)
Miksi siis sota, rikos, kauhu (ja julma performanssitaide) ovat niin suosittuja ja puhuttelevia jos antaa vain niiden olla? Siksikö että haluamme kokea semanttisen pohjakosketuksen?
Juha,
itselläni on suhteellisen vähän televisioaikaa, mutta Fargo, Sopranos, True Detective (eka kausi varsinkin kerronnaltaan, hieman hätiköityä ja laskelmoitua viimeistä jaksoa lukuunottamatta, toka kausikin ok), Taistelutoverit, samoin kuin tämä Breaking bad (ainakin osittain) ovat kolahtaneet. Pidän juuri tuollaisesta estetiikasta ja toivoisin, että kirjallisuudessakin päästäisiin kerronnassa jo pikkuhiljaa samalle tasolle, tarkoitan ihan perusstandardeja, suorasukaisuutta, makeilemattomuutta ja ihmeellisen tekotaiteellisen hipeltämisen jättämistä.
Monet näistä sarjoista ovat jotenkin sukua modernistiselle romaanille, ainakin keinoiltaan, ja keinojen varaan huolella rakennetut epookkikuvat vetoavat minuun aina, samoin kuin loistavat roolisuoritukset, joita suomalaisista vastaavista jutuista (ei tällaisia kokonaisuuksia edes ole) saa hakea. Ei kai täällä ole noin nerokkaita käsikirjoittajiakaan yhtäkään.
Jope,
vielä tuosta varustautumisesta. Kamppailulajit ja aseenkäsittelytaidot ovat ihan hyvä harrastus ja valmentavat monenlaiseen pärjäämiseen (sitä zombiapokalypsia ja muita vastaavia ruttoja odotellessa), mutta en usko, että niillä hoidetaan tämän maan ongelmia tai omia henkilökohtaisia ongelmia kuin pienen pieneltä osin. Ennen kaikkea tarvitaan järkeä ja arviointikykyä.
Toki myönnän, että tuntuisi hienolta, jos koko perheellä olisi ninjan taidot, sehän olisi vaan plussaa tilanteen kuin tilanteen sattuessa päällä. Toki pitäisi olla sitten sitä harkintakykyäkin. Enkä pidä ollenkaan pahana, että teinitytölläni olisi pippurisumutetta ja pilli laukussa, varsinkin jos lähtee muutaman vuoden sisällä iltamenoihin, mutta sitä sumutetta pitäisi osata sitten käyttääkin.
"Pidän juuri tuollaisesta estetiikasta ja toivoisin, että kirjallisuudessakin päästäisiin kerronnassa jo pikkuhiljaa samalle tasolle, tarkoitan ihan perusstandardeja, suorasukaisuutta, makeilemattomuutta ja ihmeellisen tekotaiteellisen hipeltämisen jättämistä."
Bukowski tulee heti mieleen ja kyllä Houellebecq myös. Ja kyllä se superstar norskikin, pakko myöntää. Olen viime aikoina lueskellut Rintalan 60-70 -lukujen tuotantoa ja konstailematonta on sekin. Ymmärrän ehkä mitä tarkoitat. Itse olen määritellyt joskus että pidän "alikirjoitetuista" kirjoista. Meidän juhlittu nykykirjallisuutemme on usein niin hiton yliviritettyä, sellaista proosarunoa.
jope
Joo, Buko ja tavallaan myös Knasu edustavat vähän samaa (parhaimmillaan eli tosi usein). Miksei myös H-becq, josta minulle kyllä tulee mieleen aina myös hieman Dostojevski, mutta sehän ei ole huono juttu ollenkaan. Tarkoitin lähinnä suomiproosaa. Se mikä elokuvalla on voimanaan on tarkka visuaalinen esitystapa ja esinemaailma, joka minua kiehtoo aina. Esimerkiksi Fargossa (sarja) se tuli hyvin esiin. Veijo Meri on kyllä jo kovalla tasolla 50-60-luvuilla, paljon kovemmalla kuin moni nykyprosaisti.
Joko vesa olet lukenu sen filandiamestarin? Multa se jäi kesken. En jaksanu. Koin poseeraukseks. Jatkoin lee childin Linnoituksen lukemista. Niitä mulla on loppuelämäks. Mainioita välipaloja. Nautittavan sujuvia.
Oletteko te poijjaat vielä siinä iässä (jope oot varmaan jossain ikäs lipsauttanu mutta en muista) että kirjapino yöpöydällä alkaa jo muistuttaa elämän lyhyydestä. En minäkään ole kun kohta 56 mutta täytyy sanoa ku eilen osui silmään painovoiman sateenkaari ja tarmo kunnaksen fasismin lumous ja stephen kingin jumalattonan paksu kennedyaikamatkajännäri (king on parhaimmillaan mainio kertoja, niitäkin tarvitaan) niin vaistomaisesti tuli haijeesti mieleen että tuleekohan noista kaikkia luettua,jääkö joku tuohon muistittamaan lukemattoma poissaolostani... 10 vuotta sitten ei ois tullu mieleenkään. Kirjat huokuu jo kuolemaa, hih. elämä tuntuu tässä vaiheessa kulkevan arvaamattoman nopeasti.
Kylläpä nyt meni syvälliseks... pitäiskö perustaa ikääntyvien krjakerho jossa kirjoja ei välttmättä tarvis ehtiä lukea vaan niiden olemasaoloa vaan ajateltas, sitä että ne jää tänne todstmaan mykkänä jotain... olen muuten blogiin kirjottanu tästä pienen tekstinki: Kirjoihin varastoitunut aika. Jope on siihen muuten kommentoinutkin.
Juha, ei onnistunut, en jaksanut, selailin kyllä ja lopusta pidin enemmän kuin alusta, mutta sitten tuli kaikkea muuta lukemista kuten Knasua, joka on konkreettista tekstiä ja sopii minullekin hyvin pitkänä tavarana.
Mulla on mittarissa "vasta" 44 vuotta, mutta kyllä elämän lyhyys alkaa tuntua. Konkreettisimmin kun kuuntelee esimerkiksi tämän Anssi Kelan kasarimaustein tekemän version Sannin 2080-luvulla -kappaleesta https://www.youtube.com/watch?v=zau5Ri2aon4.
Sitä kelaa, että minä en tee 2080-luvulla enää mitään, ei minua silloin enää ole, jos hyvin käy niin 2040- tai jopa 2050-luvulla jotain on jäljellä, mutta tuskin lauluntekijää.
Pitääpä lukea blogitekstisi. Lukemista minulla on työn puolesta niin hirveästi, että välillä tuntee ettei ehdi kaikkea kaunoa mitä pitäisi. Ja kirjoittaakin täytyisi, se on itselle ehkä tärkein lukemisen muoto.
Tein miesten ja naisten lukumieltymyksistä poleemisen ja ehkä vähän piiloaggressiivisenkin jutun blogiin... lue jos uskallat.
Lähetä kommentti