Rilkellä on mahtavia runoja. Ne 1900-luvun alkupuolen runot, joita löytyy suomeksi tulkittuna "Hetkien kirjasta", ovat lemppareitani.
Kiven Kanervala on minulla nyt töissä tarkemmassa tutkimusprosessissa, joten nappasin sieltä säkeet. Olen kovin ihastunut Kiven kieleen. Hän on pioneeri monessa suhteessa, ennen kaikkea siksi, että joutui luomaan itselleen sopivaa suomen kieltä niitä kirjallisia lajeja varten, joita koetti. Taso on kova, täytyy sanoa. Erilaista kuin esimerkiksi Runebergilla, joka seurasi klassisia malleja paljon uskollisemmin (ja oli monessa mielessä todella taitava kirjoittaja). Kivi tekee asiat modernimmin ja ponnistaa runoihinsa enemmän arkisesta kielestä, virsistä, hakee rytmistä vapautta jne. ja käyttää hyvin monenlaisia viitekehyksiä päällekkäin.
Kivi oli hieno runoilija todellakin. Näytelmistä ja Veljeksistä en syty. Seitsemän veljestä on parikin kertaa tullut luettua mutta pikkuisen väkisin. En voi mitään. Teatterimainen, ikään kuin yleisöä päin kääntyvä huutava tyyli ei minuun nykylukijana enää pure. Ikään kuin henkilöt eivät olisi romaanin vaan näytelmän tilassa ja tuntuisivat näytelmän henkilöhahmoilta, ikään kuin eivät puhuisi toisilleen vaan yleisölle vuorosanoja. Ymmärrän. Kivi kirjouttj näytel iä ja romaani oli täällä uusi. Mutta silti se tökkii minulla. Mutta sen teatterisra vapaat runot on fantastisia.
Suomalaiset klassikot ovat minulle ongelma. Esim. Ahoa en jaksa lukea millään. Minulla aikoinaan heräsi kysymys, ovatko ulkomaan klassikot yhtä vanhentuneita kuin nämä mutta suomentajat vain pelastavat ne meille? En ole alkanut niitä alkukielellä sitten kahlaamaaan mutta Kuulemma eivät ole, sanovat he jotka tietävät. Kurantimpia ovat.
Kiintoisa juttu oli kun luin vuoden 1917 käännöstä Londonin Lumikenttien tyttärestä ja luetutin tuolloin teini-ikäisille tyttärilleni sitä. Ihmettelivät kielen tuoreutta. Heräsi ajatus saman aikakauden suomalaisten taideromaanien hieman koruilevasta, rahvaan kielestä etäisyyttä ottavasta poseerauksesta. Siksikö niiden kieli tuntuu nyt niin vanhentuneelta? Londonin käännös taas on pysynyt tuoreena kun populaarimpi alkuteksti pidättelee suomentajaa? Samaa ihmettelin Jalmari Finnen vanhassa Monte Criston kreivi-suomennoksessa. Todella hyvin kestänyt aikaa.
Itsekin fanitan Kanervalaa ja Kiven muuta runoutta enemmän kuin proosaa ja draamaa. Luepa Aholta vaikka eka lastukokoelma, hienoja tekstejä, moderneja ja sarjoittain luettuna ristiriitaisia, hyvällä tavalla. Myös Lohilastuja ja kalakaskuja on kova, kalamiehenä tykkään. Molemmista olen kirjoittanut laajat artikkelit (teoksissa Äänekäs kevät ja Pariisista Iisalmeen).
6 kommenttia:
On se, hieno!
"O vie fühlt dich ein
treibender Feigenbaum
oben im Mondschein."
Sanoo Rilke. Ja Eve Kuismin kääntää sen:
"Oi kuinka huojuvan viikunapuun
latvassa tunnutkaan,
ylhäällä loisteessa kuun."
Liisu,
Rilkellä on mahtavia runoja. Ne 1900-luvun alkupuolen runot, joita löytyy suomeksi tulkittuna "Hetkien kirjasta", ovat lemppareitani.
Kiven Kanervala on minulla nyt töissä tarkemmassa tutkimusprosessissa, joten nappasin sieltä säkeet. Olen kovin ihastunut Kiven kieleen. Hän on pioneeri monessa suhteessa, ennen kaikkea siksi, että joutui luomaan itselleen sopivaa suomen kieltä niitä kirjallisia lajeja varten, joita koetti. Taso on kova, täytyy sanoa. Erilaista kuin esimerkiksi Runebergilla, joka seurasi klassisia malleja paljon uskollisemmin (ja oli monessa mielessä todella taitava kirjoittaja). Kivi tekee asiat modernimmin ja ponnistaa runoihinsa enemmän arkisesta kielestä, virsistä, hakee rytmistä vapautta jne. ja käyttää hyvin monenlaisia viitekehyksiä päällekkäin.
Aika komea on tämäkin "Karhunpyynti"-runon loppusäkeistön fragmentti:
"Allasi väikkyy mailma, / Ja säteetön / Pyörä auringon / Käy reunalla taivaan ja maan."
Napsaisin pois säkeitä kehystävän tunturimaiseman, joka toki olisi sopinut sekin mukaan.
Kivi oli hieno runoilija todellakin. Näytelmistä ja Veljeksistä en syty. Seitsemän veljestä on parikin kertaa tullut luettua mutta pikkuisen väkisin. En voi mitään. Teatterimainen, ikään kuin yleisöä päin kääntyvä huutava tyyli ei minuun nykylukijana enää pure. Ikään kuin henkilöt eivät olisi romaanin vaan näytelmän tilassa ja tuntuisivat näytelmän henkilöhahmoilta, ikään kuin eivät puhuisi toisilleen vaan yleisölle vuorosanoja. Ymmärrän. Kivi kirjouttj näytel iä ja romaani oli täällä uusi. Mutta silti se tökkii minulla. Mutta sen teatterisra vapaat runot on fantastisia.
Suomalaiset klassikot ovat minulle ongelma. Esim. Ahoa en jaksa lukea millään. Minulla aikoinaan heräsi kysymys, ovatko ulkomaan klassikot yhtä vanhentuneita kuin nämä mutta suomentajat vain pelastavat ne meille? En ole alkanut niitä alkukielellä sitten kahlaamaaan mutta Kuulemma eivät ole, sanovat he jotka tietävät. Kurantimpia ovat.
Kiintoisa juttu oli kun luin vuoden 1917 käännöstä Londonin Lumikenttien tyttärestä ja luetutin tuolloin teini-ikäisille tyttärilleni sitä. Ihmettelivät kielen tuoreutta. Heräsi ajatus saman aikakauden suomalaisten taideromaanien hieman koruilevasta, rahvaan kielestä etäisyyttä ottavasta poseerauksesta. Siksikö niiden kieli tuntuu nyt niin vanhentuneelta? Londonin käännös taas on pysynyt tuoreena kun populaarimpi alkuteksti pidättelee suomentajaa? Samaa ihmettelin Jalmari Finnen vanhassa Monte Criston kreivi-suomennoksessa. Todella hyvin kestänyt aikaa.
Tämäon nyt ihan hatusta tulevaa pohdintaa...
Itsekin fanitan Kanervalaa ja Kiven muuta runoutta enemmän kuin proosaa ja draamaa. Luepa Aholta vaikka eka lastukokoelma, hienoja tekstejä, moderneja ja sarjoittain luettuna ristiriitaisia, hyvällä tavalla. Myös Lohilastuja ja kalakaskuja on kova, kalamiehenä tykkään. Molemmista olen kirjoittanut laajat artikkelit (teoksissa Äänekäs kevät ja Pariisista Iisalmeen).
Joel Lehtonen lyhyemmillä proosateoksillaan on myös kova. Siinä olet kyllä oikeassa, että vuosisadan alussa oli hyviä kääntäjiä ja hienoja käännöksiä.
Lähetä kommentti