Enkeleistä ja rukoilijasirkoista

Se, mitä uskomme rukoilijasirkoista ja enkeleistä, pitää vain osin paikkansa, sillä ennen kaikkea ne ovat sukupuoliolentoja. On totta, että kookas sirkkanaaras saattaa syödä koiraan jonka spermaa janoaa, mutta enkeleiden sukupuolettomuus on pelkkä otaksuma: enkelit pariutuvat ikuisuudessa rakastavaisista ja kaikista eläimistä mutta eivät hävitä sukupuolta. Ne sisällyttävät itseensä kaikki rakkauden mahdollisuudet, myös niiden lihalliset ulottuvuudet. Eikä merkitse paljoakaan, että sirkkanaaras repii kumppaninsa pään parittelun tiimellyksessä: päättömänäkin koiras jatkaa siemennesteen pumppaamista naaraaseensa ellei sitten ole onnistunut yllättämään siippansa takapäätä, kun sen leuat jauhavat syönnöstään. Niin sirkat kuin enkelit ovat lihatunneleita. Niiden tarkoitusperät ovat aineellisia ja kohdistuvat ominaisuuksista jumalallisimpaan: lajin säilymiseen, lajin ikuisuuteen. Me ihmiset emme mahda tosiasioille mitään.

Unenkertoja

 

Uni, jonka kertoo minulle melkeinpä vieras ihminen, koska olen tullut hänen uneensa. Olen matkannut hänen kanssaan huvipuistoon. Olemme maanneet vuoristoradan juurella New Orleansin esikaupungeissa ja tunteneet kasvojamme pyyhkivien vaunujen nitinän; nälkään nääntyneiden koirien haju, joka kuristaa perimmäisten junien takimmaisissa vaunuissa. Enempää hän ei muista. Tämä ihminen tarvitsee transsin lumeen kalikoista, niin se vain on. Ehkä hänessä asuvat mustat aineet, jotka karkottavat yön valheen. Ehkä hän on kone, joka on lähetetty luojansa mukana hautaan. Hän on kysymys, jota kumpikaan ei tee mutta josta raportti kertoo: On mahdotonta sanoa, olenko ystävä vai tunkeutuja, sillä madonreikä on yhä madonreiässä. Muistan vain taivaiden kaivoksen, avolouhoksen.

Metsähavainto

Metsän lyhyt peitto

ja pehmyt alaston rinne

viettävän polun kaulalla

on kolmas silmä.

Runo puhuu meille -hanke avautunut Helmetissä

Tiedoksi kaikille kiinnostuneille.

Pääkaupunkiseudun kirjastojen sivuilla Helmetissä toimiva runokritiikkihanke on avattu tänään kritiikilläni Jyrki Kiiskisen uudesta runokokoelmasta Äänen murros (Teos, 2016).

Tutustukaa hankkeeseen ja jääkää seuraamaan yhtätoista muuta laajaa kritiikkiä tämän vuoden runokirjoista. Hanke täyttää osaltaan sitä aukkoa, joka on syntynyt suurten sanomalehtien vähennettyä marginaalisille kirjallisuudenlajeille, kuten runoudelle, jaettavaa tilaa.

Seuraava kritiikki on Olli Heikkosen kokoelmasta Regional-Express (Teos, 2016). Ja jatkoa seuraa: käännösrunoutta, Pauliina Haasjoen Planeetta jne.

Jos innostuit, voit jakaa tietoa hankkeesta somessa ja muualla sydämesi kyllyydestä.

Chisua tulevaisuuden virsikirjaan

Tässäpä hyvä ehdokas johonkin tulevaisuuden virsikirjaan,
Chisun "Viekää minut hänen luo", ja miksei sinne sopisi myös Auroran "Kulkijan laulu".

Ä, viisinäytöksinen kamarinäytelmä

Julkaisen tämän vielä kerran, muistona menneiltä ajoilta.

Mihinkään muualle tämä ei mahdu, mutta tänne.

 

Ä

Viisinäytöksinen kamarinäytelmä

 

I

DÄNKKÄ & PÄR

 

– Dänkkä Väärälä.

– Pär Fält.

– Pär, säg pärl! Lägg ägg!

– Nää. Växt ärt är Pärs ärr. Där äng, älggräs, älg, ävl...

     Pär pälättää. Päsmääjä. Päärällääjä. Vähänläntä, länkkä.

– Nämä krääsät? Tällä säästät? Dänkkä ärähtää.

– Älä härnää jätkää. Nämä säästän. Vältän äläkät. Päämäärään, määränpäähän tärvään vähän.

– Käläkälä, näärännäppä. Täällä pärjätään! Tästä tärähtää ässä!

     Säväkkä pläts, läts-läts. Dänkkä määllää päällään.

     Pär älähtää, läsähtää. Häntä närästää. Vääntää, ääntää, sähähtää "ässää".

– Täällä määrään mä, hä? Mä ässä, sä lättä, Dänkkä räkättää.

 

II

MÄNTTÄ

 

Ärhäkkä Träns Äm männät mäsänä. Määrättä räkkää.

     Dänkkä vääntää rähmällään, ährää.

– Älä jätkä vänkää. Mänttä män. Älä rääkkää mäntää, tärväät rämäks.

– Jäätävä tähän.

     Jääräpää. Ärmäkkä. Ärähtää ärräpäät! Sälää, päällä ränttätänttä-hässäkkä.

–  Jätä tää tähän… Äkkääks?

     Dänkän läpässä särähtää. Väsää vähän ääntä:
– Jätän härän tähän? Bää bää, päkä-Pär. Älä härnää, hännänkääntäjä.

– Tättärää, Kärnän härkä! Pär sähähtää, päättää sännätä:

– Nähdään Mäntsälässä, Häppälässä. Jää sä, mä rällään.

     Dänkkä äkäpäänä:

– Mälläät, jäbä… Rälläät. Jätä jämät, äläkä kärähdä. Ähläm sähläm...

– Zähläm.

 

III

HÄÄT

 

Häät. Säpsäkän äpärän häät. Hän tärkkää, järkkää, mäkättää. Pär tsättää: ”Täällä väsää hämärää, värkkää jäätä.”

– Jätä mässääjät, jätä häppä, nää väärät häät, tää läppä – ämmä, sä härdäät!

– Älä sä täällä, tällä säällä, täällä häät päällä, Väärälää, Näätälää kämppä väärällään.

– Sä kämmäävä, kännäävä, känäävä ämmä!

– Blää, blää, blääh, Hällä väl… hämähäk… Välttäkää tätä ämmää? Sä hämäät.

     Läävästä Dänkkä:

– Pär, säästä vähän ämmääs, hääs järkkään.

 

Jätkät vääntää hää-ääntä. Bläck Män:

– Tähkä mättää, Hälvä välttää.

– Tähän tämäkkä Kät Kät-plättä! Räp-jäbät & Bläck Jäck näppäämään säärtä: Ääh-ääh-ääh…

– Säätäjä tähän, räähkä!

– Älkääpäs. Mä, Pär, jäävään. Tää lätkäjäbä päättää jäädä…

– Lämääjä-bät, sähän räppäät.

 

Päätä hämärtävää häppää, hämärää läppää. Dänkkä sävähtää, äkkää: Pär ähkää, jäbä säätää säkää, rääkkää ärhäkän Bängt-ämmänsä häkkärää. Kännäävä änkkä... Päällä läjä säärtä, pään äärtä, kättä. Jännää: tässä tägäämässä. Älläkällä pähkään: Nähdä? Jäädä? Hätkähtää?

     Dänkkä äkkää älähtää:

– Pär, älä täällä, Väärälässä! Vältä säätämästä täällä.

     Pär pärjää. Hän päättää: Vähällä säästän tämän. Hämää ääntään, älähtää:

– Kämppä kärähtää, käppänät!

     Säpsähdän. Särkkä särähtää, jäät räjähtää. Pär – thät bäd bät, fäng’d fäg – bängs & ämmänsä Bängt Hägg.

 

IV

NÄÄDÄN HÄÄTÄJÄT

 

– Nähkää! Päätä kääntävät näädät! Häätäkää!

     Pär tähtää. Hän räknää. Hän häätää näädät – päässään.

     Räppää märkää hämärää, jää väräjää. Dänkkä älähtää:

– Säädä. Tähtää säkään, älä päästä tätä! Väärään tähtäät, täsmää.

– Säädä ääntäs, täältä lävähtää päähän! Välttämättä räjähtää – mä käännän näädät, mätäs mättäältä häädän.

– Älä kämmää tätä, mädätä räähkä. Määränpäässä sä mässäät pätäkällä.

     Pärähtää, pämähtää, rämähtää. Pään päällä välähtää. Räkäpäät säksättää. Räkäpäät! Sävähtää Pär, vähänläntä väkkärä.

– Ääs, ääts! Rämähän tämä! Tää ÄL-ÄR kääntää päästä vähän. Tärähtää väärään.

– Händ’ käpp’d. Älä häärää. Jätkällä räkäpäitä! Näillä näätä mäsänä? Vähänks jäätävää…

– Ääh… ääh… ääh… Nämä säästän, Ähtävän Näsä hämäs tänään…

 

Pläkä jää härmässä. Märkää räppää. Jää värähtää. Väkä päässä: Kämpällä ämmät mäkättävät, väpättävät säärtä – jäkättäjät, järkkääjät. Tähän täällä väsähtää: ”Äläkä säästä näädän näätää.”

 

V

NÄLKÄÄ KÄMPÄSSÄ

 

Äpäräällä nälkä, närää. Kämpässä määrättä näljää. Täppää, nälkää, täppää. Äkämät jäässä sählätä. Mä, sä, hän – mäsänä. Tähän väsähtää, tänään?

      – Nälättää, päässä särähtää... Ääh, Ässä-mäx, Ärrä-bäg...

      – Säästä päätäs. Päästät äpärät vähällä.

     Hätä, häntä hädättää. Hän änkää, väräjää, vääntää. Päässä läträävät tämäkät määrät näkärää.

           Päästä pälkähästä, päästä täältä. Tätä jänkää, hädän määrää… Äärtäkään jäänä kääntämättä… Tässäpä tämä...

           Päätäntä. Läävässä häkää: määräävät hämärät väkäpäät, lättänät häkkärät… Vähän vähältä, nähkääs, häätää häkä hädän. Häkä: nälän päättäjä, hädältä säästäjä. Häkä: Tänään säätää, jääräpään määränpään päättää.

 

Toivo

Lottovoiton odottelun kaltainen toivo.


Kuin sanoisi: Olen jo nyt elänyt pidempään kuin Shakespeare jne.

Dilemma

Omassaoloa vai olemassaoloa?

Kirjailijan epätoivo ja toivo

Kirjailijan epätoivo: twiittaa ja retwiittaa kaiken itseään koskevan materiaalin,
jottei uppoaisi.

Kirjailijan toivo: samoista langoista kudottu kuin epätoivo, samoilla hauilla haettu ---
että pinta nyt kantaisi, jotta edes jotain uppoaisi lukijaan.



-    -    -    -    -    -    -    -    -



Olemme vastaanottaneet avoimen kirjeesi
ja järjestämme sille asianmukaisen polttohautauksen.



Olemme vastaanottaneet myös suljetun kirjeesi
ja järjestämme sille hautajaisjuhlan.


Näkemiin ja hyvästi!

Pyhä ja väkivalta

Maa, jolla seisomme, on pyhä. Kasvot, jotka kohtaamme ja kädet, ovat pyhiä. Minä itse, me itse olemme väkivalta, joka tapahtuu. Me sekoitumme joka hetki, pyhinä, puhtaina, väkivaltaisina. Kuinka muutoin olemassaolo voisi ilmetä? On hiljainen ääni, jolla ei ole äärtä, se rajaa, sekoittaa meidät ja maan.



Jos olisi sellainen ja sellainen maailma, ja sellainen ja sellainen onni ja apu ja Jumala ja syntipukki ja viha ja hätä. Mutta tämä maailma on pyhä juuri näin ja hullu juuri näin. Tahtoisin koskettaa sinua, teitä, jokaista, mutta isken teiltä hampaat kurkkuun. Oi, maailma, maailmoi.



Näin puhui Jumala, näin puhui Zarathustra, näin puhui puolue, mutta myös joku rikas musta räppäri ja näin puhuin minä kun minulla oli hätä ja kaikki jatkui.

Netflix

Netflixistä on ollut tänä talvena paljon iloa: Ensin Breaking Bad, sitten House of Cards.
Ovathan nuo sarjat vieneet tilaa kirjoilta, mutta pidän kummankin kerronnasta enemmän kuin keskivertoromaanin lukemisesta. En voisi kuvitella, että yksikään suomalainen tv-sarja pääsee lähellekään: ei ole tuon tasoisia näyttelijöitä, käsikirjoittajia, ohjaajia eikä tuotantoa.

Oppineet ja itseoppineet

Ärsyttävät joidenkin ikuiset ennakkoluulot, kuten se, ettei akateeminen ihminen, humanisti varsinkaan, voisi osata kirjoittaa kirjallisuutta, tai että ainakin sen kirjoitustaitoa on lähtökohtaisesti epäiltävä. Että varmasti se sotkeutuu johonkin käsittämättömään teoreettisuuteen ja on paskan ja pahan puolella luonnostaan ja meidän tavallisten ihmisten on varmistuttava siitä, ettei se ole sokea noita vaan sutki ja sujuvasanainen.

Kerronpa nyt, että vaikka minulla on akateeminen koulutus, olen kirjailijana itseoppinut. Aloitin kirjoittamisen lukion kolmannella luokalla, mutta en ole käynyt yhtäkään kirjoittajakurssia. Itse olen erehtynyt ja yrittänyt, vuosikaudet, ja kavereitteni kanssa opetellut, kiitos siitä heille.

Ja ihan itse olen myös ne akateemiset opintoni suorittanut. Että vaikka niistä on ollut vaivaa, eivät ne ole minua pilanneet, päinvastoin. Jos joku olisi lukenut, mitä olen kirjoittanut akateemisiin julkaisuihini, niin huomaisi heti, että niissähän puhutaan merkityksistä ja siitä, miten merkitykset syntyvät. Luuletteko, ettei sellaisten seikkojen pohtiminen auta kirjoittajaa itseäänkin tekemään jotain vastaavaa? Sinänsä minua ei kiinnosta paskan vertaa olenko tohtori vai mikä, mutta niin vain olen, kun olen jaksanut yrittää.

Ja jos joku urpo vielä ajattelee, että yhtäkään kirjaa lukematon, metsästä tai tehtaasta revitty jussi on kirjailijan aito kuva, niin miettiköön toisen kerran ja pistäköön sen istumaan ja kirjoittamaan kaksi-kolmesataa sivua tekstiä kerta toisensa perään muitten töittensä ja perheestään huolehtimisen ohessa ja sitten kirjoittamaan koko roskan kuusi kertaa uudestaan tai yrittäköön itse ja pitäköön sillä aikaa turpansa kiinni.

Tiedoksi vaan: On suuri haaste alkaa kerta toisensa jälkeen ja keksiä itsensä kirjoittajana. Ja: kuka hyvänsä voi osata, kun yrittää ja on valmis oppimaan.

Terveisin, mä, kirjailija

Bolero

Nyt ja tässä soi Alan Walker, Faded,

vesien alta vuosien paino kuin murtuva bolero.

 

Jyrkät rinteet, vain me tässä, Faded,

kuivat pilvet, savujen renkaat kuin äänetön bolero.

 

Totuuden maa, valoni varjo, Faded,

hetkien syli, jota laajat ja myrskyisät virrat ympäröi.

 

 

Neuvo

Kouluttaudu tuhkauksen moniosaajaksi.

Hullu valo

Hullu valo, elämä tässä hullussa valossa. Historiallisesti katsoen.
Eli siis miten, historian valossa, aina samassa sameassa hulluudessa?

Karhunkivi / ihan uusinta kritiikkiä

Tuomas Juntusen kritiikki uudessa Parnassossa (2/2016) oli osuva ja mukavasti asian ytimessä: pikku hiljaa alkavat lukijat löytää romaanista tulkinnallisia kerroksia. Samaa voi sanoa Juhani Branderin arviosta Turun Sanomissa; jälleen uusia tulkintaelementtejä. Näissä kritiikeissä mennään siis vahvasti sisältö edellä.

Kokoava ja ilahduttavan myönteinenkin arvio on Kirjakaapin kummituksessa, tsekatkaa!

Lisäksi teoksen ovat arvioineet Ilkka, Pohjalainen ja Maaseudun tulevaisuus. Huomasin tänään, että Ilkan ja Pohjalaisen kritiikit olivat Ville Hännisen käsialaa eli kierrätystä Aamulehden jutusta.

Kaksi uutta arviota Karhunkivestä löytyy osoitteista http://kaisareetta-t.blogspot.fi/ ja http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/213403-isa-poika-ja-pyha-luonto: taas havaittu joitakin nyansseja kerrontatekniikassa ja "teoreetikolle" annettu synninpäästö.


Hesarissa ilmestyi tänään Hannu Marttilan monipuolinen kritiikki romaanistani. Olin enemmän kuin iloinen, että teokseni sai vakuutettua konkarikriitikon. Tuntuu aina hyvältä, kun arvioitsija on vilpittömän innostunut ja osaa asiansa. Ei tästä sen enempää, mutten malttanut olla nostamatta esille hienosti kirjoitettua juttua.

Aiemmin tällä viikolla ilmestyi Liisun blogissa oivaltava ja eläytyvä luenta.

Ihan ensimmäisenä romaanin bongasi Aamulehden Ville Hänninen.

Fast car

Radiosta Jonas Bluen Fast Car ft. Dakota. Kaivoin tämän Tracy Chapmanin alkuperäisen auton vuosien takaa, tuli kuunneltua nuorena, autossa ja muutoinkin, silloisen tyttöystävän sängyssä Pihlajatiellä c-kasetilta. Hieno biisi.

Mikä oli parasta tänä aamuna

Kävelimme taas polkua, joka lumeen oli tallattu, emme olleet menneet sitä koko talvena. Sanoit, että sinne pääsee nyt puron yli, siellä on silta ja polkukin on, keskellä hankea. Joku oli heittänyt kaksi lavaa notkoon, ja vesi meni hiljaa ja matalana lavojen ali, katosi lumen sekaan ja tuli esiin kauempana mustana kuin piki ja keltaisena kuin rikki ja peili.
     Puolivälissä aukkoa sanoit pajunkissoja, annatko mulle yhden.
     Polun vieressä ruskeat, punaiseen vivahtavat oksat, kuoressa vähän vihreää. Nyt on tulossa kesä, sanoit. Taitoin oksan, ja katsoimme sitä yhdessä. Iloiset kasvosi, suu puoleksi hampaattomassa hymyssä, kun otin pois ruskean hupun aivan oksan juuressa kasvavan kissan yltä ja kaikki kissat hohtivat hopeisina ja uusina. Mun idea, tää tie oli mun idea, sanoit. Ja hyvä idea olikin, sanoin ja jatkoimme peräkanaa.
     En mä ota sitä tarhaan, vie se työhuoneelles, sanoit takaani, laita se siihen pöydälle kirjojen viereen.