Tuomas Juntusen kritiikki uudessa Parnassossa (2/2016) oli osuva ja mukavasti asian ytimessä: pikku hiljaa alkavat lukijat löytää romaanista tulkinnallisia kerroksia. Samaa voi sanoa Juhani Branderin arviosta Turun Sanomissa; jälleen uusia tulkintaelementtejä. Näissä kritiikeissä mennään siis vahvasti sisältö edellä.
Kokoava ja ilahduttavan myönteinenkin arvio on Kirjakaapin kummituksessa, tsekatkaa!
Lisäksi teoksen ovat arvioineet Ilkka, Pohjalainen ja Maaseudun tulevaisuus. Huomasin tänään, että Ilkan ja Pohjalaisen kritiikit olivat Ville Hännisen käsialaa eli kierrätystä Aamulehden jutusta.
Kaksi uutta arviota Karhunkivestä löytyy osoitteista http://kaisareetta-t.blogspot.fi/ ja http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/213403-isa-poika-ja-pyha-luonto: taas havaittu joitakin nyansseja kerrontatekniikassa ja "teoreetikolle" annettu synninpäästö.
Hesarissa ilmestyi tänään Hannu Marttilan monipuolinen kritiikki romaanistani. Olin enemmän kuin iloinen, että teokseni sai vakuutettua konkarikriitikon. Tuntuu aina hyvältä, kun arvioitsija on vilpittömän innostunut ja osaa asiansa. Ei tästä sen enempää, mutten malttanut olla nostamatta esille hienosti kirjoitettua juttua.
Aiemmin tällä viikolla ilmestyi Liisun blogissa oivaltava ja eläytyvä luenta.
Ihan ensimmäisenä romaanin bongasi Aamulehden Ville Hänninen.
6 kommenttia:
Tämä hesarin kriitikon lause kalskahti korvaan pahasti, ei kirjastasi, mutta yleisesti ottaen: "Sanokaa minulle, että tämä on sepitettä, pelkkää taiteellista todenkaltaisuutta. Että tällaista ei tosielämässä Suomessa ole, eikä romaanien todellisuuskuvaa pidä ottaa kirjaimellisesti."
Jos Karhunkiven maailmaa pitää jotenkin erityisen poikkevana todellisuudesta niin vahvistui taas mun kuva keskiluokasta kirjallisuuden kuluttujakuplalaisina. Kyllähän elämä tuollaista on ihan laajasti kuten kirjan perheellä ja myös monilla niinkin miten sillä laiminlyödyllä tytöllä, ja kymmenillä tuhansilla se on paljon kovempaakin.
Tämähän on ns. leipäjono -ilmiö. Viittaan siis siihen, että kerran vuodessa keskiluokka somettaa kauhuaan leipäjonoista facessa, kun "linkki" kiertää. Päivitellään frendien kesken, että voi herranen aika, että tälläistäkö meilläkin on. Unohtuu että nämä samat jonot siellä olivat myös sateenkaari-hallituksen aikana ja sitä ennen, ja sitä ennen. Mutta me keksimme nämä jonot uudestaan ja uudestaan ja pyörittelemme somessa päätämme ihmeissämme, kunnes unohdamme... kunnes taas joku ajalee leipäjonojen suunnalla älypuhelimensa kanssa ja linkkiä lähtee taas faceen. Ja sitten joku somesankari menee paistamaan sinne makkaraa joulupukin parrassaan näille ikuisille jonottajille. Tuossa sulle yksi makkara ja sinappi, ole hyvä. Nyt tuli kaikille hyvä mieli. Peukku. En tiedä oikein mitä ajatella. Paras etten kirjoita sitä tähän mitä voisin ajatella.
jope
Jope,
en usko, että Hannu Marttila ei tietäisi elämän pimeästä puolesta. Voi olla kyseessä joku retorisempi juttu, jolla herättää lukijoiden huomio. Kaunokirjat ja kirjallisuusarviot ovat vaan yleensä keskivertopliisuja. Jatkan myöhemmin.
En siis usko, että kriitikko piti KK:n maailmaa poikkeavana todellisuudesta, mutta ehkä siinä kuitenkin tuli esiin tietty näkökulma, jota ei ole kovin usein suomalaisessa nykykirjallisuudessa tällä tavoin esitetty.
Kirjoittajan näkökulmasta voisi tietenkin olla hauskaa kustomoida eri viiteryhmille erilaisia versioita tekstistä. Toisille turvallisempaa, toisille rankempaa ja silmiä avaavaa. Nyt en viitsinyt vyöryttää kuin viitteellisesti Vantaan tilanteen framille. En tiedä, olisiko minulla sellaista kieltäkään, jos pitäisi paljastaa koko kaupungin kaameus. HM oli saanut kuitenkin hyvin esiin sen, ettei teoksen tarkoitus ollut olla pelkkä kurjuuden kavalkadi. Itse asiassa kieli tässä teoksessa on pehmentämässä asioita ja peittämässä (lohdullisesti tai valheellisesti) olemassaolon perimmäistä ankeutta ja nuhjuisuutta (lainatakseni Jaakko Yli-Juonikkaan hienosti esiin kirjoittamaa ankeuden filosofiaa Vanha merimies -romaanissa).
Facen linkkien ja todellisten tekojen välinen kuilu on mahtava. En silti pidä pahana sitä, että joku tarjoaa toisille makkaraa eikä vaan esimerkiksi jaa omaa taiteellista maailmantuskaansa tai performoi huoliaan somessa. Jos se tuo tälle makkarantarjoalle hyvää mieltä, niin hyvä, näkyvyyttä hän ainakin saa, ja pitäähän grillimakkara nälkää ainakin hetken loitolla.
Pidän myös jokseenkin naurettavana sitä, että äimistellään porukalla hallituksen kaameita töitä sen sijaan, että puhuttaisiin siitä, miten tyhjää ihmisten elämä keskimäärin on. Sama laulu hallituksesta toiseen. Ei sillä, etteikö taas pientä ihmistä kusetettaisi huolella, mutta ei elämän merkitys ole hallituksen ja eduskunnan suunnalla ollenkaan. Siellä pyörii aivan oma peli, ja ihmisten on tultava toimeen siitä riippumatta, joko enemmällä, vähemmällä tai vielä vähemmällä.
Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden rakentamista toki kannatan ja sivistystä, mutta monesti protesti ja (sinänsä monessa suhteessa rakastamani) "vasemmistolainen" ja tunteellinen länkytys on vain osa poliittista teatteria. Rakastamani silloin kun se on aitoa ja ideologian sokaisemaa ja täysin vaistonvaraista ja hieman naurettavaakin - vähän kuin rakastuneen henkilön ilmaisu (mutta ei sellaisen joka näyttelee rakastuneensa ihmiseen).
Facen linkkien ja todellisten tekojen kuilu on USEIMMITEN mahtava, pitäisi sanoa, muunkinlaisia tapauksia on nähty: esimerkiksi erinäiset vallankumoukset Pohjois-Afriassa jne, mitä niistä olisi tullut ilman sosiaalista mediaa, mutta "vallankumoukset" ipadejaan ja luurejaan räpläävien länsimaalaisten kesken ovat mitä ovat ja sisällöt myös, usein pelkkää sekavaa vaahtoa ja älämölöä, joka loppuisi välittömästi, jos siinä pitäisi sitoutua johonkin.
Olisin kyllä mielelläni vasemmistolainen, mutta ne jutut joissa esimerkiksi Vantaalla olisi joskus tarvittu jotain vasemmistolaisilta tyrehtyivät siihen, että sdp piti hyvää pataa kokoomuksen kanssa ja varsinaiset vasemmistolaiset vikisivät ja menivät mihin heitä ohjattiin. Toki olen monella tapaa vasemmistolainen ideaalitasolla, mutta sillä tavalla kuin monet muutkin, ettei se näy mitenkään eli arvoni ovat todellisuudessa ihan muualla enkä edes ajattele niitä vasemmisto/oikeisto -akselilla.
Itse, ex-vasemmistolaisena, olen tullut siihen tulokseen, ettei vasemmisto alaluokkaa (Jari Halosen aina esiin nostama termi), työväestöä tms. pelasta. Maailma on muuttunut sillä tavalla että se tarina on jo ohi. Itse tässä omilla pikkujutuilla on pidettävä itsestä huolta. Eri eturyhmien tai ideologioiden mediapelistä en ainakaan itseäni löydä, enää.
Poliittisesti on aika vaikea muutenkaan löytää mitään relevantti tai pysyvää enää vasemmmisto-oikeisto -viivottimelta. Tilalla on ehkä tullut konservatiivi-liberaali juttu, sekava ja epätarkka sekin.
Säilyttäjänä ja folkmiehenä (heh) päädyn suurimmassa osassa asioista nykyään sinne konservatiivin puolelle. Joissakin aika pitkällekin. Itse koen siellä olevan enemmän vapautta, happea ja tilaa. Ja kivempaa. Liberaali näkökulma edustaa pakkopaitaa: me ajatellaan vuonna 2016 näin, säkin ajattelet näin, vai mitä! Jos liberaalius on sosiaalinen konteksti jacity, konservatiivisuus on kesyttämätön metsä ja kaurapelto. Tämä siis vain oma sisäinen kokemus, ei teoria. Paradoksaalista on että nykyään klassinen konservatiivisuus on samaan aikaan sekä antioikeistolaisuutta että antivasemmistolaisuutta. Kaksinkertainen antiaikalainen siis.
jope
Jope, itse uskon myös mikrotason politiikkaan, sellaiseen missä pysytään aidosti merkityssuhteiden piirissä ja missä kysymys vallasta on toissijainen. Itse olen myös monessa suhteessa konservatiivi tai siten että näen perinteissä ja historiantuntemuksessa valtavan voimavaran; niitä louhimalla löydetään nykyhetki jonakin muuna kuin pelkästään ohikiitävänä. Tunnistan kyllä, miten oma historia, perhetausta jne. on arvojani muokannut. Joskus mietin, että onko haluni asettua useimmiten sivuun kaikesta julkisesta "poliittisesta" kohkaamisesta pelkästään sen peruja, että olen suhteellisen hyväosainen ihminen, ettei minun tarvitse joka hetki irvistellä SSS:lle jne. Jotenkin olen vain tullut siihen johtopäätökseen, että niin merkittävää kuin (puolue)politiikka on ehkä yleisellä tasolla ja sosiaalisena puuhasteluna, ei poliittinen elämä ja sen seuraaminen tarjoa juuri mitään merkitystasolle, paitsi toki raamit yhteiskunnallisille rajoitteille, jotka vaikuttavat elämään yleisesti. Ei niin etteikö tälläkin hetkellä vituttaisi SSS:n sivistymättömyys ja insinöörityperyys, mutta poliittisen typeryyden määrä on jokseenkin niin vakio, etteipä tuo sinänsä maailmaa hetkauta eikä varsinkaan anna minkäänlaisia paukkuja oman elämän merkityksen pohtimiseen. Toki olen huolestunut esimerkiksi oman työpaikkani ja yhden henkisen kotini tilata, mutta luulen, että liikkeenjohdollinen ajattelu oli ehtinyt sinne jo ennen tätä hallitusta jne. Mutta melko samoilla linjoilla olen kanssasi ajatuksellisesti. Koen kyllä tärkeäksi kirjailijan yhteiskunnallisen vastuun kirjoittaa merkityksekkäistä asioista, puolustaa heikompia ja ennen kaikkea pitää kieltä elossa.
Lähetä kommentti