torstai 10. maaliskuuta 2016
Oppineet ja itseoppineet
Ärsyttävät joidenkin ikuiset ennakkoluulot, kuten se, ettei akateeminen ihminen, humanisti varsinkaan, voisi osata kirjoittaa kirjallisuutta, tai että ainakin sen kirjoitustaitoa on lähtökohtaisesti epäiltävä. Että varmasti se sotkeutuu johonkin käsittämättömään teoreettisuuteen ja on paskan ja pahan puolella luonnostaan ja meidän tavallisten ihmisten on varmistuttava siitä, ettei se ole sokea noita vaan sutki ja sujuvasanainen.
Kerronpa nyt, että vaikka minulla on akateeminen koulutus, olen kirjailijana itseoppinut. Aloitin kirjoittamisen lukion kolmannella luokalla, mutta en ole käynyt yhtäkään kirjoittajakurssia. Itse olen erehtynyt ja yrittänyt, vuosikaudet, ja kavereitteni kanssa opetellut, kiitos siitä heille.
Ja ihan itse olen myös ne akateemiset opintoni suorittanut. Että vaikka niistä on ollut vaivaa, eivät ne ole minua pilanneet, päinvastoin. Jos joku olisi lukenut, mitä olen kirjoittanut akateemisiin julkaisuihini, niin huomaisi heti, että niissähän puhutaan merkityksistä ja siitä, miten merkitykset syntyvät. Luuletteko, ettei sellaisten seikkojen pohtiminen auta kirjoittajaa itseäänkin tekemään jotain vastaavaa? Sinänsä minua ei kiinnosta paskan vertaa olenko tohtori vai mikä, mutta niin vain olen, kun olen jaksanut yrittää.
Ja jos joku urpo vielä ajattelee, että yhtäkään kirjaa lukematon, metsästä tai tehtaasta revitty jussi on kirjailijan aito kuva, niin miettiköön toisen kerran ja pistäköön sen istumaan ja kirjoittamaan kaksi-kolmesataa sivua tekstiä kerta toisensa perään muitten töittensä ja perheestään huolehtimisen ohessa ja sitten kirjoittamaan koko roskan kuusi kertaa uudestaan tai yrittäköön itse ja pitäköön sillä aikaa turpansa kiinni.
Tiedoksi vaan: On suuri haaste alkaa kerta toisensa jälkeen ja keksiä itsensä kirjoittajana. Ja: kuka hyvänsä voi osata, kun yrittää ja on valmis oppimaan.
Terveisin, mä, kirjailija
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
34 kommenttia:
Juuri noin varmaan on (enhän tiedä sisältä käsin), mitä muutakaan kirjailija voisi olla ellei oppinut? Mitä oppineempi sitä parempi. Itseoppinut tai opetettu. Pääasia että tietää, tiedostaa mitä on tekemässä.
Tiedostaa perinteet, osaa rikkoa niitä. Tai jättää tietoisesti rikkomatta !
Ei kirjailijuus voi huinoimmillaankaan käsittääkseni olla pelkkää sanansuoltamista, omaa tunnetta, purkamista jne.
Voi olla että nykyisten lukijoiden tietoisuus on katoamassa tästä. Hyvät lukijat ovat katoamassa ja monet luulevat olevansa kirjoittajia kun kaikki naputtavat helpoilla some-välineillä tms. nykyään tekstiä jos johonkin paikkaan. Hauska paikka tämän suhteen on Kemppisen blogi. "Parhaimmilaan" siellä on kaksikymmentä haavikkoa kirjoittamassa pastissin pastissin pastissia Haavikon tyylillä. Ehkä taju kirjan rakentamisesta ja rakenteesta katoaa. Ei riitä vain muutama tyylikäs siisti ja niukka lause, eli Suomirock kirjallisuudessa, näkkileipä-proosaaforistiikka.
Lukijoille laskisinkin samantapaisia vaatimuksia kuin kirjantekijöille. Totta kai lukea voi tosta vaan, mutta jos tunnistaa myös tekijän taiteellisia pyrkimyksiä ja kytköksiä edes vähän ( mä, siis vähän) uskon että lukunautinto on paljon syvempi. Aika monen katkeran lukijan taustalla ovat omat epäönnistuneet kirjan tekemisen haaveet. Väitän lonkalta että 20 prossaa suomalaisen vähänkin vaikeamman kaunokirjallisuuden ostajista on jonkun tason kirjailijaksi tulemisen haaveilusta vielä säätäviä. Ei siinä mitään jos sellainen on 25-vuotias, mutta jos on 50+ ja edelleen jatkaa tuolla motiivilla muiden kirjojen surkeuden haukkumista niin ehkä kannattaisi antaa jo olla. Poikkeus: mielestään huonoa romaania saa ihan vapaasti ajatella huonoksi. Itse jätän kesken sivuun 48 mennessä minkä tahansa kirjan, jos ei lähde m u l l a sen kirjan kanssa pää liikkeelle. Tosin aika moni tekijäkin katkeroituu kun ja jos kirja putoaa tyhjään. Nykyään taitaa aika moni pudotakin. Mutta pistä Vesa vielä pari romaania tulemaan, eka meni putkeen! ja täältä löytyy kohtalainen lukija (uskon kyllä että Karhunkivi saa paljon muitakin). jope
Jope,
alkoi hävettää tämä julkinen puuskahdus. Olisin voinut kirjoittaa tämän vaikka itselleni, mutta olkoon täällä rehellisyyden nimissä, monenlaisia omahyväisiä ja noloja ajatuksia syntyy ihmisten ennakkoajatuksista - ei ole oikeastaan ihme, että tohtoreita ja muita epäillään myös kirjallisuuden saralla, eihän heitä tahdota (taas sinänsä väärin) palkata mihinkään firmoihinkaan (kun ovat ylikoulutettuja ja teoreettisia). No nyt olen taas sitä mieltä, että turhaan koulutettuja sorsitaan (ja silti oli julkinen puuskahdukseni turha ja typerä)
Mutta olen kyllä sitä mieltä, että jos kaunokirjallisuuden kirjoittaja on yleisesti ottaen kovin koulutettu, siitä ei ole hänelle hyötyä vastaanoton kannalta näin pienissä ympyröissä kuin maassamme on, vaikka kirjoittajana ehkä onkin. No, joku Klinge tai Kemppinen ovat sitten ihan oma lukunsa ja tähtieteen professorit ja fyysikot ja sellaiset, mutta he kirjoittavatkin pääasiassa asiaproosaa.
Siitä olen kanssasi ihan samaa mieltä, että hyviä lukijoita (noin niin kuin julkisuudessa) tai hyviä kriitikoita ei ole hirveästi, mutta toki heitäkin on. Olisipa hienoa, jos olisi joku julkaisu, jossa he voisivat yhdessä ja hieman nykylehdistöä rajoittamattomammin kirjoittaa kirjallisuudesta, yhteiskunnasta jne. Nuoren Voima Kritiikki on tietenkin ollut tällainen yritys. Runouslehdissä on monia osaavia kirjoittajia.
Joka vuosi esimerkiksi mun kursseille osallistuu nuoria, jotka ovat todella hyviä. Heillä ei tosin ole omien opintojensa ohessa aikaa kirjoittaa julkisesti auki kokemuksiaan, mutta kyllä tällaisia taitavia "äänettömiäkin" lukijoita löytyy.
Huonot romaanit ja huonot runot saa jättää kesken ja saapa niistä sanoakin kriittisenkin sanan, toivottavasti myös kirjoittajan opiksi jatkossa.
Luultavasti kirjoitan runokokoelman ja romaanin tässä seuraavan viiden vuoden sisään. Ja sen jälkeen katson taas onko tullut lisää sanottavaa.
Silloin kun kirjoitin esikoisteokseni, arvioi yksi kriitikko, että tulen luultavasti kirjoittamaan 4-5 kelpo teosta. Neljä on jo koossa, joten ei ole sen suhteen hirveästi enää paineita. Yksi arvostamistani suomiproosan kirjoittajista, Jorma Korpela, taisi elää 54-vuotiaaksi ja kirjoittaa 4 romaania, yllättävän kovatasoisia kaikki. Tunnetko, Jope, Tohtori Finckelmanin ja Martinmaa, mieshenkilön? Myös Tunnustus ja Kenttävartio ovat keskivertoa parempia romaaneja. Huumori ja dostojevskilaiset kuviot kiehtovat ainakin minua noissa.
Fickelmanin olen lukenut todella nuorena, en noita muita. Tutustun mielelläni.
Oppineen kirjailijan ihanteella en minäkään tarkoittanut akateemisia arvoja, klingejä tms. tai edes mitään maisteritutkintoja, vaan lukeneisuutta, tietojen laaja-alaisuutta jne. joka omaksutaan todellakin tehokkaimmin itseoppimisen ja kantapään kautta. Esim. Paavo Rintala oli tässä lajissa ainutlaatuinen. Tajusin sen vasta niistä sen viimeisistä proosaessee romaaneista. Entä Pulkkinen, Matti? Olisikohan muutaman kurssin yliopistossa suorittanut. Silti oli laajaa "oppineisuutta ja sivistystä" asioissa joista ei Suomessa ollut juuri aiemmin puhuttu. Ja kykyä esitttää se ja paljon muuta neljässä erilaisessa paketissa. (Pulkkisesta aina muuten se vääristymä, että esim. yliopistolla käsittääkseni luetetutaan Romaanihenkilön kuolemaa, se onkin loistava lajissaan, muttei niitä kolmea muuta yhtä tai lähes yhtä merkittävää lueta. Korjatkaa tilanne, opettajat edes, hah ha. )
Kyllä minäkin tunnistan sen ajatuksen natural born -kirjoittajasta ja vedon sellaiseen. Eräs nuoruuden sankarini, Strindberg, oli varmasti sellainen. Miksei myös Kerouac, Bukowski muun muassa. Kumma juttu että nuo nimet tuosta gengestä liittyvät nimenomaan nuoruuteen. Nyt handke-bernhard-sebald -seniilinä, mieluisena sellaisena, jaksan lukea pitkiä jaaritteleviakin lauseita ja loputonta sisäistä monologia sivukaupalla.
Entäs Knasu? En osaa arvioida hänen oppineisuuttaan, mutta kirjasuositus multakin: Taistelua edeltävä romaani, En tid för allt. Hyvin hämmentävä romaani. Luin sen huonolla ruotsillani ja sain sen päässäni toimimaan.
jope
Korpela on hieno kirjailija, luulen, että tykkäät!
Rintala on tosiaan lukenut paljon, ottanut selvää. Siinäpä taas yksi kirjailija, joka on jäänyt vähän muiden (isompien) modernistien varjoon. Pientä epätasaisuutta tuotannossa, mutta silti hienoja teoksia. Häpeäkseni tunnustan, etten ole minäkään lukenut muita Pulkkisia kuin Romaanihenkilön kuoleman, pitää korjata tilanne ensin omalta osalta!
Totta kai natural born kil... ei kun writereita voi olla (tai on voinut olla), nykyisinhän kaikki alkavat olla maistereita tai ainakin kandeja (kun eivät jaksa tehdä opintoja pidemmälle, loppuun). Kaikki mieleen tulevat ovat tosin noita varhaisenpien aikojen / menneiden vuosikymmenten suuruuksia.
Knasu on ainakin teostensa name droppailun perusteella lukenut vaikka mitä (ellei sitten ole vaan fiktiota). Minulla on ollut monesti mielessä tutustua noihin hänen pariin ekaan teokseen, joihin toistuvasti viittaa Taisteluissaan. Voi voi kun olisi enemmän aikaa lukea ja kirjoittaa! Mutta tällä yhdellä päällä on toistaiseksi mentävä.
Pidän muuten erityisesti siitä, miten Knasu perkaa Hölderlin-suhdettaan ja samalla vähän suomii tutkijoita niiden tavasta lukea runoutta (vai muistanko oikein, puhuiko Celanista siinä kohtaa?).
En tiedä onko suotavaa vai tyhmää osallistua keskusteluunne Jope ja Vesa, mutta syntyi vastustamaton halu kertoa mitä minä ajattelen kirjoista ja niiden tekijöistä.
Omassa elämässäni on tällä hetkellä niin kafkamaisia piirteitä, että sitä on vaikea uskoa todeksi. Tuntuu, että elämä ympärilläni on muuttunut myrskyksi, jossa jokainen tuo esille omia traumojaan, syyttää toinen toistaan niiden aiheuttajaksi. Oikeastaan tuntuu että olen pääosan esittäjä Kafkan Oikeusjutussa. (Varmaan toiset osapuolet ajattelevat samoin itsestään).
Tekisi mieli kirjoittaa tästä tilanteesta kirja (viime yönä unessa se oli muuttunut todeksi, katselin siinä unessa tapahtumia sivullisena), mutta itsetuntoni on hakattu aikaa myöten siinä suhteessa niin matalaksi, etten uskaltaisi edes yrittää kirjoittaa muuta kuin kuvitelmissa. Ja mikä siitä kirjasta tulisi: teemana siinä olisi synkkyys, ahdistus, erilaisuuden ja irrallisuuden tunne. Kyvyttömyys puolustautua. Just sama, mikä toistuu Kafkan kirjoissa. Naurettava itsen ja toisten tulkitseminen luulojen, väärinkäsitysten, ja oman oikeassaolemisen sekasotkulla.
Tuo keskustelunne, Jope ja Vesa, sai miettimään, mitä minä haen lukemistani kirjoista. Mielikirjojani ovat ilman muuta Dostojevski (hänen järkäleensä ja kaikkein mieluisin hänen pikku kirjasensa Vanhan ruhtinaan rakkaus, sen ohella Kirjoituksia kellarista, jotka ovat minusta omituista kyllä hauskoja.)
Lisäksi mielikirjoihini kuuluvat ehdottomasti Marcel Proust, jonka kaikki Kadonneet ajat olen etsimällä etsinyt hyllyyni, sekä kaikkein omituisinta minusta on se, että suorastaan rakastan monen inhoamaa Thomas Bernhardia, tätä kaiken valittajaa (hän valittaa puolestani), jonka kaikki käsiini saamani kirjat olen nautinnolla lukenut.
Mitä minä mainitsemistani kirjoista haen? Kauan mietin ennen kuin keksin, minähän haen niistä ihmistä.
Olen pienestä ihmetellyt miten erilaisia ihmiset ovat (ja kuitenkin niin samanlaisia). Kirjoissa he esiintyvät aitoina, pystyy näkemään heidän sisäänsä, heidän ajatusmaailmaansa. Pystyy näkemään heidät sellaisina kuin he ovat. Ja sitä kautta ymmärtää heidän tekojaan.
Livenä ihmiset ovat sitä, minkä kuvan he itsestään haluavat antaa. Pidän ihmisistä, jotka ovat avoimia. Mutta suurin osa ihmisistä on kuin suljettuja astioita. On asioita "joista ei puhuta".
Pahinta, että usko ihmiseen on minulta mennyt. En luota enää kehenkään. Onko minulla edes ystäviä? Kauhistuttaa sanoa, mutta totuus on, ei ole. Sellaisia joihin voin luottaa. Minulle on tullut käsitys, että niin kauan, kun jotenkin hyödytän heitä, he tulevat, roikkuvat kaulassa, "voi miten hauska nähdä sinua, ystävä!" Eivät he ole ystäviäni, joku vaisto sanoo. Näin vieraiden, ulkopuolisten ihmisten kohdalla. Mutta se, jos lähi-ihmisten välille on syttynyt sisällissota, se on kauheinta mitä tiedän. Niinpä uin nyt synkissä vesissä. (anteeksi tämä rippi)
Kirjat eivät petä. Ne kertovat totuuden. Luettuani Karhunkiven, joka on tosi, jonka ihmiset ovat ihmisiä, eivät ihmisen kuvia, olen siirtynyt lukemaan taas Knausgårdia, neljättä osaa, jossa hän ainakin alussa on palannut lapsuuteensa. Hänen ihmisensä ovat myös tosia, niin kuin ovat Karhunkiven ja Dostojevskin ja Proustin ja Bernhardin, yleensä kaikkien kirjojen jotka koen tosiksi, vaikka ne olisivat fiktiota.
Ihmettelen ns. tekoihmisten pahuutta. Tällä tarkoitan ihmisiä, jotka ovat omasta mielestään hyviä, mutta tekevät jäynää ja nauttivat toisten satuttamisesta. Sellaisiakin on. (mutta kertomani "sisällissota" johtuu liiasta herkkyydestä, luulen, sillä kaikki osapuolet ovat taiteen alalla, paitsi yksi, jonka luulisi olevan eniten tietoinen ihmisen mielen rakenteesta, psykiatri. Itse en ole tällä hetkellä mitään. Etsin itseäni, en löydä.)
Liisu, tervetuloa vaan keskustelemaan, sitä vartenhan tämä kommentointimahdollisuus on!
En tiedä mitään elämästäsi, Liisu, mutta jos sinulla on aikaa ja halua, niin ala kirjoittaa. Aluksi ihan raa'asti paperille / tiedostoon vaikka tiettyjä kohtauksia elämästä, tunnelmia, mitä hyvänsä. Se auttaa kummasti jo sinänsä ja tulee hyvä olo kun saa asiat etäisyyden päähän ja jonkinlaiseen järjestykseen. Jos intoa riittää, kaikkea voi sitten sommitella ja työstää vaikka kuinka pitkälle. Palasista ne on mestariteoksetkin tehty.
Olen siinä mielessä kanssasi samaa mieltä, että haen varsinkin romaaneista hyvin kirjoitettuja mutta ihmismäisiä olentoja, siis sellaisia kuin Dostojevski, Knausgård, Houellebecq ja muut kirjoittavat; ihmisiä, jotka uskalletaan näyttää olemisen ja murtumisen reunalla. Toki myös arvostan kieltä, en jaksa lukea surkeasti kirjoitettuja tai puolitaiteellisia vetoja, sen paremmin kuin tekotaiteellisia viritelmiäkään, joissa hahmot ovat näitä kuvia (ja nimiä myöten rakennettu kuin kantamaan tiettyjä ennalta arvattavia teemoja jne.). Tai todellisuudessa ihmisiä, jotka näyttelevät vain tiettyä roolia. Sinänsä hyvin näytelty rooli on ihan perusteltu, jos ihmisen elämä on jossakin muualla, ja hänen strategiansa vain on selvitä tietyistä tilanteista. Mutta jotkut näyttelijät (ihmiset) antavat itsestään korrektiudessaan ja pinnallisuudessaan lähes psykoottisen vaikutelman eikä heitä kohdatessaan voi olla ajattelematta muuta kuin että mitä hirveyksiä kuoren alle kätkeytyy. On ihmisiä, joista olen valmis uskomaan melkein millaista häikäilemättömyyttä hyvänsä.
Kirjoita, Liisu, tuosta tekoihmisen pahuudesta! Se on aihe, jota itse aion seuraavassa proosateoksessani sivuta, ainakin osin. Minusta juuri tämä ihmisen kyky jakaa itsensä täysin ja olla itselleen sokea ja pettää itseään ja muita on äärimmäisen kiehtovaa - sitä harrastavat melkein kaikki ja jotkut siinä määrin, että lopulta on vaikea olla ajattelematta heitä muuna kuin täyshulluina.
Toivon toki, että löydät luottamuksen ihmisiin. Se on hyvin tärkeää.
Luulen, Liisu, että sinä hyötyisit kovasti myös noista Jorma Korpelan teoksista. Luepa Martinmaa, mieshenkilö ja Tohtori Finckelman, samoin Juha Mannerkorvella on hienoja teoksia, mm. Päivänsinet.
Kiitos, Vesa, kirjavihjeistä. Juha Mannerkorvelta olen jotain lukenut (novelleja). Minulla on siltä pohjalta hyvä käsitys hänestä kirjoittajana. Mutta yhtään kirjaa en ole häneltä lukenut, oikeastaan en ole tiennyt edes että niitä on olemassa. Tämä johtuu ehkä siitä, että yksi tuttavaperheemme on hänelle jotenkin sukua, ja kun heidän kanssaan on tullut Mannerkorpi puheeksi, he eivät ole juuri mitenkään mainostaneet hänen kirjojaan, ainoastaan puhuneet novelleista.
Mitä ihmisiin tulee, olen liian monta kertaa ollut niin sinisilmäinen, että hävettää. Tällä kertaa ei ole kysymys vieraista ihmisistä. Saattaa olla alkoholi osallisena. Mutta mun mies sanoi tänään, ettei se, että on humalassa, yhtään vähennä ihmisen syyllisyyttä siihen, miten pahasti hän kohtelee muita ihmisiä. Itse olen usein miettinyt, kumpaa on uskottava, sitä, joka on puhuttu humalassa, vai sitä mitä sama henkilö puhuu selvinpäin.
Joo, kännissä puhutut jutut ovat usein perustoiltaan tosia, vaikka ilmaisu saattaa olla suodattamatonta tai vääristyä. Ei kukaan voi paeta sen taa, että tuli oltua humalassa (paitsi tietenkin kännissä riitely on omiaan tuhoamaan asioita enemmän kuin olisi ollut tarkoituskaan). Minä en tosin pidä humalassa tehtyjä hyviä päätöksiä kovinkaan tosina / arvossa (koska ne eivät yleensä pidä), mutta negatiivisen viestinnän osalta viina voi toimia hyvänäkin totuusseerumina.
Kannattaa lukea Korpelaa ihan ensin. Luulen, että ihastut Martinmaahan ja Finckelmaniin. Ne ovat dostojevskilaisia romaaneja ja jotenkin aitoja kaikessa kummallisuudessaan.
Liisu, hyvä kommentti ja rehellinen sulta kaikin puolin. Itselleni ykkönen Fjodor on Karamazov. Ikuinen hauska ajatusleikki on sen miettiminen ketä veljeksistä itse muistuttaa eniten. Tai jotkut ystävät. Jokaisesta veljeksestä löydän omia piirteitäni, iän myötä veli minussa on jopa vaihtunut toiseksi, toivon ainakin (heh), tosin latteampana ja litkumpana kaikki tuo minussa mukana on kuin romaanin orginaaleissa.
Tekoihmisisyys-ajatus on mullekin tuttu. Välillä tuntuu kuin katselisi zombeja. Näkökulman ottamista on sitten myös se, että näkeekö joku ja miksi minut tekoihmisenä. Ebtäs jos tämä näkeminen menee ristiin? Kaikkihan, suurinpiitein, kokevat olevansa aitoja ja muuiden olevan sumussa. Mulla usein päällä hybris, että jos vain "nuo" tietäisivät ja kokisivat minkä minä, niin hekin ajattelisivat toisin. Mutta eihän se niin mene. Usko omaan syvyyteen katoaa silloin myös. Syntyy vierauden tunnetta. Tuttua varmaan? Liisu, hyvää elämää ja mahtavia ajatuksia lisää sulle.
jope
Itse tykkään eniten F.D:n tuotannossa Rikoksesta ja rangaistuksesta ja Kellarikirjoituksista, koska olen jaksanut lukea ne melkein putkeen. Muiden teosten kohdalla on tökkinyt jossakin vaiheessa. Pidänkin lukemisessa aina sellaisesta flow'sta: silloin tiedän, että kirja on koukuttanut minut.
En usko, että se mitä kutsumme elämässä totuudeksi (itsellemme) on välttämättä fiktiota, se on pikemminkin jonkin paljastumista meille sellaisena ettemme voi väittää vastaan (ja samalla pelkäämme tätä hetkeä); fiktiossa totuus näyttäytyy myös, mutta suojattuna, etäisyyden päästä, ja pääsemme osalliseksi sen tuottamiseen. Ehkä se juuri siksi tuntuu niin hyvältä (katarsis kaiken hirvittävän keskelläkin).
Runouden totuus on myös sitä, että jotain tapahtuu hyvin materiaalisesti, esimerkiksi rytmielämyksenä tai melodiana, kauneutena. Enkä kiellä, etteikö proosakin voisi tavoittaa tämän ulottuvuuden.
Proosa tosiaan jää liian usein tarinaksi, teemoiksi, kasvuksi, ongelmiksi, tilanteiksi.... Juuri Bernhardin ja Handken kanssa olen onnistunut kadottamaan nuo. Teksti on tekstiä, juuri rytmiä, tankkaavuutta, sanoja, ihan sama kuka on kertoja, mitä lajia se on, mikä on juju, juoni, teema, mitä halutaan sanoa.
jope
Jope,
multa on Handke jäänyt vähän sivuun, kirjastoissa selailuksi. Mitä romskuista suosittelet? Niitähän on suomennettukin melkoinen liuta.
Pidän erityisesti Handken myöhäistuotannosta (Suuri putous, Moravalainen yö),joissa eniten juuri tuota tekstin sisäistä rytmiä ilman mitään heti koettavaa juonta, tarinaa, teemaa. Tiedän toki että jotkut eivät jaksa lukea tuota Handkea osastoa lainkaan. Itse en koe niissä kuitenkaan mitään "tekotaiteellista" tms. vaikeaa. Ne ovat tekstimassoja joista ei vain saa kiinni ihan perinteisin keinoin.
Vanhemmista pienet romaanit Riisuttu epäonni ja Vasenkätinen nainen ovat konventionaalisempia mutta taattua Handkea ja - ihan maagisia. Riisutun epäonnen lukee tunnissa alusta loppuun, ja se hyvin todennäköisesti riipaisee.
Paikat ovat Handken kirjoissa jotenkin aina läsnä. Ne ovat jollakin tapaa hyvinkin maantieteellisiä, koloja ja reittejä on siellä täällä. Karhunkivessä niitä oli myös ja ehkä siksikin tykkäsin. En tarkoita maisemakuvausta vaan jonkinlaista tietoa minkälaisessa kirjallisessa topografiassa (hah ha) liikutaan. Mutta ihan totta.
jope
Kiitos, Jope! Otanpa noista heti lukuun Riisutun ja Suuren putouksen. Tuo mitä sanot paikoista Handkella koskettaa minua heti vaistomaisesti. Olen itse rakentanut jokaisen tähänastisen teokseni paikoille (Vantaassa Vantaa, Terminissä Rooma ja muu Italia, Ötzissä taas Vantaa pisteittäin ja KK:ssa Vantaa ja mökkimaisema). Jokin kokoava kiinnekohta on pakko uittaa mukaan, ja olen huomannut, että topografinen on luonteva. Seuraavassa runoteoksessa ei ole oikeastaan paikkaa vaan olemisen teemoja, jotka eri tavoin toistavat valekuolleisuutta: liittyneet olennaisesti siihen mitä tuossa aiemmin pohdit omasta olemisen kokemuksestamme ja muista vähemmän olevina, zombeina jne. yhteisesti jaetusta väärintunnistuksesta / illuusiosta siitä, että olemme itse jotenkin voimakkaammin. Mm.
Poistin kommentin, koska siinä yrityksestäni huolimatta oli kehuva sävy. Ihan kuin olisin halunnut mahtailla jotenkin. Se häiritsi.
Tarkoitukseni oli vain kiittää kirjavihjeistä ja joita olen saanut sinulta, Vesa, ja Jopelta. Handke on minulle tuttu, pidän hänen kirjoistaan.
Olen ehkä liiankin kriittinen itseäni kohtaan. Yliminä saa minut usein katumaan tekojani. Sen kanssa on välillä vaikea elää. Hm. pitäisiköhän minun nujertaa se, ja elää ilman sitä. Voisi olla helpompaa. : )
No, mitään pahaa ei ole tapahtunut.
Voisin ehkä luetella vielä joitakin lempikirjojani, joista siis erikoisesti pidän noiden jo mainitsemieni lisäksi. Sellainen kirjailija kuin Henri Michaux, varmaan tuttu, hänestä ja hänen Höyhenestään pidän valtavasti. Höyhen, hra Plume, on antisankarini, joka aina erehtyy meni minne tahansa (muistuttaa minua). Kun hän aikoo matkustaa, istuu jo junan penkillä, konduktööri tulee, ja sanoo: Olkaa hyvä ja poistukaa! Ei Ranskan rautateitä ole rakennettu teitä varten. (Minulla on aina sama tunne, muistan hra Plumen, kun istun junan vaunussa). Toinen tavallaan antisankari, minulle mieleinen, on Camillo Jose´Cela ja hänen Pascual Duarten perheensä. Aivan vastustamoton tyyppi tuo Pascual, joka aloittaa kertomuksen itsestään:"Herra, en ole paha vaikkei minulta puuttuisi syitä olla." Seuraa kauhea, makea kertomus hänen elämänsä vaiheista. Mustaa huumoria molemmilta mainituilta. Pidän siis mustasta huumorista. Muita kirjailijoita, minulle mieluisia, ovat esim Samuel Beckett ja erikseen mainittuna Proustin pienehköi kirja Päivällisvieras.
Näistä mainituista ainakin Michaux on myös runoilija, ja muita minulle tärkeitä runoilijoita ovat esim. Rilke, T.S. Eliot ja Sylvia Plath. Luettelen näitä nimiä siinä mielessä, että kerro minulle mitä luet, minä kerron millainen olet. : )
Liisu, yliminä on hyvä kaveri ja itsekriittisyys vielä parempi, kunhan ne ei ala liikaa rajoittaa tekemisiä:) Se onkin visaisempi kysymys, millä kaikilla keinoilla yliminä meitä ohjaa: silloinkin kuin me (minä) ajattelemme (ajattelen) olevamme (olevani) vapauden alueella, voi olla, että olemme yhä siellä missä tunnemme sosiaalisesti soveliaaksi ajatella ja tuntea olevamme (ja samat yksikön ensimmäisessä).
Michaux on hieno kirjailija ja jatkaa ranskalaisen surrealistisen proosarunon perinteitä (itselleni tärkein on heitä ennakoinut Rimbaud, ja ehkä Rimbaud'takin tärkeämpi Baudelaire, joka ei tietenkään ole surrealisti ollenkaan). Becketistäkin pidän, paitsi en oikein hänen runoistaan. Proust on jostakin syystä jäänyt aina vieraaksi, vaikka arvostan hänen hienostunutta tyyliään (laajoja teoksia kirjoittavista moderneista klassikoista Thomas Mann on tärkeämpi). Rilke, Eliot ja Plath ovat hienoja kaikki. Heitä läheisempänä koen kuitenkin Tomas Tranströmerin, jos puhutaan taas näistä klassikoista. Runoilija, jonka pariin palaan kerta toisensa jälkeen, on Wallace Stevens. Ei helppo tapaus ollenkaan, mutta kiehtova. Lukeminen vie minulta jo töiden vuoksi niin paljon aikaa, että vapaa-ajan lukeminen on kausittaista, ja silloin kun yritän kirjoittaa itse, en ehdi lukea juuri lainkaan eikä siitä silloin juuri ole hyötyäkään (tosin kun innostun, saatan kyllä sitten vetää kiireessä laajojakin romaaneja kuten K-gårdia ja McCarthya).
Jatkan minäkin mitä Suomi lukee-keskustelua hieman. Tälläisessä seurassa teiltä saamani vinkit saattavat osoittautua kullanrvoisiksi. Kirjan lukeminen on kuitenkin parhaimmillaan niin intiimi tapahtuma että sitä on vaikea jakaa edes lähimmän kanssa, kun kokemuksia ei voi siirtää tai aina edes ei kannata yrittää selittääkään. Minulla on ystävä jolle suosittelemani kirjat eivät toimi hänelle lainkaan. Ja päinvastoin. Tranströmerin Kootut ja paljon Beckettiä mullakin on, ja ne ovat siitä hyviä että voi avata mistä tahansa ja aina siellä on luettavaa, vaikkapa pätkissäkin. Beckett kuvaa minulle juuri sen maailman josta haluan pois, satunnaisuuden jonka näen koko ajan mutta johon en halua jäädä makaamaan. Hän kirjoittaa antievankeliumia joka viittaa juuri siksi evankeliumiin...Ymmärrätte kyllä. Samasta syystä Houellebecq on minulle tärkeä.
Oma erikoisuuteni on lukemiskokemuksen herkkyyden tai sen kaltaisen vaaliminen. Koska kirjoja on määrällisesti valtamerittäin, luen sillä tavalla että luen loppuun vain kirjat joiden huomaan olevan minulle. Tällä en tarkoita että alan kytätä onko kirja "hyvä" vai "huono", se ei ole kiinnostavaa edes small talk-tasolla, vaan sitä onko se kirja minua varten. Liisun listalla oli käsittääkseni samaa. Tästä ajattelusta myös tuo leikillinen heittoni että sivulla 48 jää kesken kirja kuin kirja jos ei minulle toimi. En lue kirjoja sen vuoksi että saisin selville onko kirja hyvä vaan muista syistä. Tarvitsen tietynkaltaista ravintoa jota kirjoissa on. Makuni on sekalainen mutta en ole kaikkiruokainen lainkaan. Keskenjättämästäni tai raitsikan penkille muille jättämästäni kirjoista en ajattele että p-ka, ne vain unohtuvat. Todennäköisesti olen jättänyt muille mestariteoksia luettavaksi. Hyvä esimerkki on Calvino. Varmasti mestarien mestari mutta ei minussa mitään.
Kymmenen merkittävää kirjaa vuodessa on mulle hyvä tahti, ei enempää, ei vähempää.
Tahdon nimittäin myös ajatella lukemaani. Ja tutkia kirjailijoiden taustojakin. Nyt etsinnässä juuri Handke-kirjallisuutta.
jope
Jope,
varsin järkevältä kuulostaa tuo rajoite.
Minullakin kirjat, jotka ottavat otteeseensa, liittyvät tavalla tai toisella tähän olemiskysymykseen, olipa kyseessä 1800-luvun filosofia (Kierkegaard, Nietzsche), romanttiset, symbolistiset tai ekspressionistiset runot (Hölderlin, Baudelaire, Rilke), modernistinen proosa (Mann, Joyce), eksistentialistinen proosa (Camus, Sartre), suomalaiset modernistit (Korpela, Hyry, Mannerkorpi), nykykirjallisuus (useita aiemmin mainittuja kirjailijoita). "Postmodernistisesta" filosofiasta löydä tätä kysymystä sellaisena kuin tahtoisin, valitettavasti. Siksi suurin osa siitä on hölynpölyä, se ei yksinkertaisesti pysty kysymään sellaisia kysymyksiä, joita tahdon itse kysyä ja jotka kuuluvat omiin totuuksiini (paitsi ehkä rajatummin yhteiskunnallisella tasolla). Filosofeista Wittgenstein on viimeisiä, joita todella arvostan, joiden kohdalla tunnen lukevani jotain missä voin tuntea pyhän läsnäolon, no kyllä Levinaskin, mutta sitten nämä Derridat ja Nancyt ja muut ranskalaiset: kyseessä on pitkälti älyllis-esteettinen leikki, josta toki monessa suhteessa nautin, mutta josta en löydä elämää.
E.Levinasin toisen kasvot... kyllä, täälläkin on sitä mietitty. En vain saa (todennäköisesti et sinäkään) sitä eettisyyttä revittyä itsestäni mitenkään tekoihini, en edes puheisiini, koska harvoin uskon edes itse omaan eettiseen puheeseeni. Saatan siis uskoa asiaan, mutten itseeni. Sitä pahaa sinä teet mitä sinä et tahdo tehdä ja sitä hyvää mitä tahdot tehdä, et tee jne. Kyvyttömyys jatkuvaan hyvään. Oma eettinen pohja pettää heti kun luulee nyt kävelevänsä kiintellä alustalla.
Ihmettelenkin usein nuorten ihmisten eettisyyttä. Jää vain mahdollisuus, että he todella ovat eettisempiä tai sitten se että he eivät vielä näe omia kaksoiskoodejaan. Pahimmassa tapauksessa en usko heihin, koska en usko eettisenä olentona itseeni. Väärin!
Mutta ei pidä jäädä postmoderniin myllyyn makaamaan, se on pääasia.
jope
Etiikka on todellakin muualla kuin puheessa. Emme kukaan kestä ja kunnioita toisen kasvoja niin kuin jo evankeliumi kaikessa ehdottomuudessaan ja yksinkertaisuudessaan meiltä vaatii. Jäämme aina tässä kesken. Toisen kasvojen vaatimus on mahdoton toteuttaa, vielä vaikeampi kuin kaikki muut lait. Tuossa Paavalin lausumassa se tulee hyvin sanotuksi. Mutta silti se on jonkinlainen vaatimus. Toisen kasvot ovat jokaiselle yksilöllinen imperatiivi. Siinä ei voi vilkuilla toisia ja sitä, miten he asiaa toteuttavat. Riittää, että ymmärtää asian itsensä suhteen.
Jotkut ajattelevat, että vasta kun meillä ei ole tehtäviä suoritettavana (usein tällä ajatellaan jotain uskonnollista imperatiivia), voivat etiikka ja henkilökohtaiset eettiset päätökset olla mahdollisia. Vattimo ja muut pohtivat tällaisia mahdollisuuksia uskonnon heikkenemisen puitteissa. Pidän monista Vattimon ajatuksista ja olen samaa mieltä siitä, että minkäänlaista eettistä / uskonnollista totuutta ei voida legitimoida yleisesti, sääntönä jota voitaisiin vaatia muilta, mutta sellainenhan on yksityisen ihmisen tilanne ollut aina, ainakin kristinuskon alusta saakka. Minulle riittää ihan hyvin tuo rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi ja Jumalaa ylitse kaiken, vaikka tiedän, etten siihen pysty ja ettei se taivu nykyaikaiseksi kielipeliksi. (Mutta kuten sanoin, etiikassa ei ole kyse sanoista...)
Joka tapauksessa. Ei jäädä postmodernismin myllyyn makaamaan. Se mylly taisi muuten haihtua savuna ilmaan jo jokin vuosi sitten. Ei ainakaan kuulu mitään innostunutta hihkuntaa siltä suunnalta.
Jope, luin Handken Riisutun epäonnen parin työmatkan aikana junassa. Hieno pieni kirja, paljon sivujaan isompi. Käännös ei ollut tosin kaikin osin ihan parasta poikaa, mutta joka tapauksessa jää mielen pohjalle elämään. Jatkan Handkella pitkin kevättä. Olen varma, että häneltä tarttuu jotain seuraavaan romaaniin, kompositiota ja käsittelytapaa rikastuttamaan.
Pidit siis. Suuri putous on erilainen kirja. Nyky-Handkea. Mitenköhän mahdat reagoida siihen. Mies kävelee suoraa linjaa eteenpäin ulos astuttuaan, ja katselee sivuilleen.
jope
Jep, pidin Riisutusta, tai "pitää" ei ole ehkä ihan oikea ilmaisu. Kirja oli aitoa kirjallisuutta. Ainut mistä en välittömästi pitänyt oli kirjoittamisen reflektointi, vaikka se oli tuossa tapauksessa jossain mielessä välttämätöntä - syy metatason aiheuttamaan vieraantumisen tuntuun ei ole sinänsä Handken vaan sen että kaikkinainen kirjoittamisen reflektointi, jota myös itselläni ilmenee, on yleensä turhaa ja nykyisin turhan heppoisesti esiin vedettävä kortti. Siedän kyllä augustinustyyppisen muistamisen ja tunnustamisen problematiikan helpommin mutta en kirjoittamisprosessin sanallistamista kesken teoksen, olkoonkin että se liittyi tässä olennaisesti henkilökuvan muodostamiseen.
Nappasin muuten kokonaisen kassillisen Handkea kirjastosta, joten Suuri putouskin tulee vastaan. Mietin, että voisi olla hyvä lukea kronologisesti tuotantoa, niin näkee mitä kaikkea siinä tapahtuu eri aikoina. Mutta saatan hyppelehtiäkin nyky-Handkeen. Yleensä kuitenkin luen ilmestymisjärjestyksessä kaiken tietyltä tekijältä, jos oikein innostun.
Tuosta kronologisuudesta on muistaakseni ennenkin puhuttu.
Itsekin luen nimenomaan t u o t a n t o j a ja olen kiinnostunut myös kirjailijasta "urana", kaarena, kehityksenä...tai umpikujina, hajanaisuutena. Tämä lähestymistapa antaa enenemmän mulle kuin yksittäisten loistokirjojen bongailu tai kaikesta muusta riisuttu puhdas tekstikonteksti. Maantiede laajasti käsitettynä on mulle tärkeää. Samalla tavalla haluan sijoittaa kirjat kirjailijoihin en irrallisiksi tekstimassoiksi ja irti kirjailijasta tulkittavaksi (toki tiedän että tämä on vanh.aik. kulma mutta so what). Ymmärrän toki että kirjailija on eri kuin hänen tuotantonsa, mutta tuotanto on kirjailija tuotantonsa luomassa ja kokoisessa paikassa. Se on usein kiinnostavaa.
jope
Nimenomaan näin. Kirjailijan tuotanto on prosessi, ja vain tuota prosessia ja sen osia tarkkailemalla voimme varsinaisesti ymmärtää jotain, jopa silloin kun tuotanto on hajanainen ja koostuu itsenäisistä teoksista ja temaattisista jutuista.
En ole ikinä ymmärtänyt "pelkästään" tekstikontekstuaalisen luennan ideaa. Toki sillä tavoin lukija voi sanoa ja väittää mitä hyvänsä ja korostaa omaa valtaansa, mutta kirjallisuudessa (tai muussakaan elämässä) minua ei kiinnosta ensisijaisesti valta vaan oleminen ja sanominen.
Lukeminen on minulle halua tulla vaikutetuksi ja halua antautua tekstin voimalle, ei näytellä omia voimiani lukijana (vrt. maailmanparantajat kuten feministit ja muut poliittisesti lukevat, rauha heidänkin pyrkimyksilleen toki).
Olen siis lukijana pikemminkin erootikko kuin vallankäyttäjä.
Lukemisen eroottisen luonteen vuoksi mieluusti myös valitsen tarkkaan teokset joiden kanssa vehtaan.
Nyt menee ajatukset aika samoihin maisemiin. Juuri tuo lukijan "vallan" korostaminen ja kaiken yksityisen tulkinnan, kokemisen jne. yliarvotus on minustakin hataralla pohjalla.
Totta kai lukija saa olla mitä mieltä tahansa mutta ei se tyhjennä kirjailijaa ja hänen teoksiaan vain subjektiivisen kokemisen kohteiksi. Lähtökohta on kuitenkin kai että vakava kirjallisuus on yrittänyt sanoa jotakin. Se alkuperäinen on siellä siis jossakin. Tässä mielessä juttujen typistely lukijan vallalla esim. ympäristö-,nais-, seksuaalisuus-,kolonialismidiskursseihin (mitä niitä onkaan) on aikamoista mutkien suoraksi vetämistä. Siitä syntyy juuri sellaista keskiluokan akateemista kirjallisuuden tuntemusta tyyliin Strinberg on naisvihaaja, Hemingway macho, Houellebecq rasisti, Bernhard ihmisvihaaja....ja näillä määreillä sitten ko. tekijän tuotantoa hallinnoidaan, hallitaan ja lukukokemusta ohjataan.
Kirjailijan tuotanto ottaa maailmaansa mukaan tai ei ota. Mulla. Sillä ei ole mitään tekemistä minun määräämieseni tai tekstianalyysieni kanssa. Tuotanto tulee minuun jos on tullakseen. Tekijä siinä hallitsee minua tekstillään ja yrityksellään kuvata jotakin omaansa eikä päinvastoin.
jope
Jope,
poikani sanoisi, että on todella homoa (tarkoittaisi myös merkityksessä naismaista) kuvata suhdetta lukemiseensa em. tavoilla, joista näytämme olevan miltei tismalleen samaa mieltä. Homoa olisi sekin, että miehet kuvaavat suhteensa kirjallisuuteen näin feminiinisesti ja vieläpä luettelevat suurimmaksi osaksi mieskirjailijoita, joiden teksteille tahtovat antautua - ylipäänsä se, että puhumme kirjallisuudesta...
Mutta juuri tästä kirjallisuudessa ja varsinkin sen lukemisessa on kysymys: antautumisesta, suostumisesta sellaisen valtaan, joka ei ole minä. Tämä ei tarkoita tietenkään sitä, etteikö olisi kirjoja, jotka nimenomaan vetoavat tarpeeseemme antautua ja paljastua jotenkin. Niin, monesti mieskirjoittajat osaavat kuvata miehen kokemusta maailmasta ja olemisesta, ja lukijana sitten samastun ja antaudun tälle kokemukselle maailmasta, joka ei ole ja kuitenkin on tai voisi olla omani. Toki naiskirjailijatkin tarjoavat tällaisia kokemuksia, esim. Duras jne.
Tosiaan. Se, miten eniten inhoan poliittisessa orientaatiossa on suhde valtaan, tarkemmin: tahto valtaan. Rakkaus ja kirjallisuus ovat sitä varten, että tahto valtaan kumoutuisi edes hetkeksi, että maailma / teksti ja minä / lukija voisivat kokea yhdessä jotain, jotain muuta kuin maailman valtana ja valtasuhteina ja kamppailuna. Jopa kamppailu oman onnen puolesta on osa tätä kieroutunutta valtasuhteiden soppaa, jota niin moni nykyihminen nektarinaan nauttii ja siitä juopuu ja tuhoutuu ja tuhoaa muutkin saman tien.
Tarkoitan nyt paheksumallani feminismillä sellaista dikotomista ajattelua, joka perustaa olemisen ennen kaikkea valtasuhteille ja on ihan yhtä falskia kuin äijäily ja sovinismi: huono feminismi vain vaihtaa etumerkit, mutta logiikka on viimekädessä tismalleen samaa vallan logiikkaa.
Totta kai itsekin tiedän käyttäväni valtaa kuvatessani tai artikuloidessani jotain, mutta että pitäisi pyrkiä asemaan, jossa oma itse määritellään tiettynä ja vapaana jostakin... No, se on tendenssikirjallisuuden asia. Minun ihannekirjallisuuteni kuvaa olemista, sen ristiriitoja, kauhua ja ratkeamattomuuksia mutta myös kokemisen ja antautumisen iloa.
Hah ha, ole nyt tarkkana mitä sanot feminismistä ettet saa Ihmisen tahraa kun käsittääkseni nuorille sieluille vedät kurssia ja varmaan myös (pakkohan se on, ymmärrän "virkamiehenä" jos kuka...) diskurssia.
Tuo oli hauskasti kerrottu mitä poikasi saattaisi sanoa meistä ja muista lukunysväreistä. Itse olen kuitenkin kokenut aina kovimmat kirjailijat kaikkein kovimmiksi tyypeiksi kaikista. Osan varsinaisina kommandoida yössä...hintelä tikku-ukko Houellebecq, sehän on saattanut itsensä ihan konkreettiseenkin hengenvaaraan.
Strindberg esim. - sehän oli varsinainen potkunyrkkeilijä! (No, ei tuollaisesta kannata mitään ihannetta tehdä.) Knausgårdin sen sijaan näen ja koen hyvinkin emansipoituneena miehenä vaikka juuri päinvastaisesta sitä salaa ihaillaan. Ihannevävy suorastaan. Tosi soft. Ja silti, kova kirjoittamaan. No niin, ja nyt mä taas syrjäytin naistekijät. Mutta älkää huoliko, kyllä mä niitäkin luen. Miettimättä että luenpa nyt tässä vapautuneesti naistekijää. Jos sovinistit voisivat kasvaa lopulta miehiksi niin monet feministit voisivat...rentoutua. Maailma ei ole diskurssi. Mulle ainakaan.
jope
Lähetä kommentti