Jäin vielä miettimään tuota "viimeistä otavalaista modernistia"

Niin, jäin siis miettimään vielä tuota "viimeistä otavalaista modernistia", joka oli Vesa Rantaman monin tavoin loistavassa kritiikissä.

Otavalla runoutta julkaisevia tekijöitä yhdistävä kirjallinen paradigma on varmasti modernismi. Sen voi havaita, kun lukee tänä vuonnakin ilmestynyttä runoutta. Ottipa minkä hyvänsä teoksen käteensä, voi olla varma, että halutessaan löytää yhteydet modernismiin.

Jos ajatellaan esimerkiksi sellaisia runoilijoita kuin Pauliina Haasjoki tai Saila Susiluoto tai minä, on kuitenkin selvää, että jokaisella on pikemminkin oma, yksilöllisesti hioutunut ja pitkään prosessoitu ja koeteltu runokädenjälki kuin tyyli, joka olisi helposti kytkettävissä haavikkolaiseen, anhavalaiseen, saarikoskelaiseen, mannerilaiseen tai muuhun modernismiin.

Haasjoen lyriikan kielessä ja olennaisessa luontosuhteessa voi nähdä kytkentöjä niin romantiikkaan, modernismiin kuin posthumanismiin. Susiluoto hyödyntää modernisteille tyypillistä roolirunoa ja proosarunoa sekä myyttejä, mutta myös tilallisia ja "pelillisiä" keinoja, esimerkiksi näin.

Minusta esimerkiksi me kolme muistutamme enemmän Helvi Juvosen kaltaisia tekijöitä, joita on vaikea suoraan luokitella. Selvennän omalta kohdaltani hieman mitä tarkoitan.

Itse olen tietoisesti yhdistellyt teosmuotoon erilaisia menetelmällisen ja genre- ja kaanonlähtöisen kirjoittamisen keinoja läpi viiden runoteoksen tuotantoni. Olen käyttänyt klassisia, romanttisia, symbolistisia, modernistisia, postmodernistisia ja 2000-luvun metamodernistisen nykyrunouden keinoja.

Esimerkiksi tässä viimeisessä, Hämärä ei tanssi enää, luokittelun tekee vaikeaksi se, että kyse on selvästi ja hyvin suoraan yhteiskunnallisesta runoudesta. Runokieleni on esteettisesti tässä paljon enemmän sukua Saarikosken 60-luvulla ja 80-luvulla kirjoittamille poliittisille, joskin myös politiikasta vetäytyville kokoelmille, samoin Sonnevin yhteiskunnallisesti tietoiselle lyriikalle, kuin anhavalaiselle modernismille. Teoksessa olen runokieleltäni ja teemoiltani periaatteessa vasemmistolainen olematta ideologisesti erityisen vasemmistolainen tai oikeistolainen.

Saarikoskeen minut yhdistää arkisten toimien kuvaus ja autofiktiivisten keinojen käyttö, samoin myytit. Omassa teoksessani myytit eivät ole antiikin myyttejä ja katso taaksepäin, vaan hyödynnän ja luen esiin lisääntymismyyttejä eri traditioista, lähinnä juutalais-kristillisestä perinteestä. Niihin yhdistyvät kaikkien käsillä olevat väestönkasvun tilastolliset tiedot ja ennusteet.

Tuon esille uudenlaista apokalyptiikkaa ja huomautan, miten aiemmat lisääntymismyytit, jotka ovat usein uskonnollisia, eivät ole edes osanneet käsitteellistää tai hahmottaa tilannetta, johon olemme ajautuneet antroposeeniin olennaisesti kuuluvan räjähdysmäisen väestönkasvun vuoksi. Tämä 1900- ja 2000-lukujen väestönkasvu on valtava planetaarinen ongelma, josta poliittiset toimijat pääasiassa vaikenevat poliittisen korrektiuden nimissä tai jonka he kiertävät jotenkin, ainakin pääosin. Siksi myös tehokkaat poliittisesti rakentavat ratkaisuehdotukset ovat jääneet aivan lapsenkenkiin. Nyt on luultavasti jo liian myöhäistä tehdä asialle nopeasti mitään.

Niin, olen siis poliittinen tai yhteiskunnallinen runoilija olematta perinteisesti vasemmistolainen ajattelija.

Oman lisänsä asiaan tuo teokseni metafyysinen ulottuvuus, joka ei palaudu maallistuneen länsimaisen ihmisen ajatteluun. Toisaalta tuo ulottuvuus ei ole tyypillistä tuonpuoleiseen katsovalle kristillisellekään ajattelulle. Se perustuu hyvin vähän mihinkään uskonvarmuuteen maailman kohtalosta. Pikemminkin se sanoo, ettemme tiedä mitä tapahtuu ja pystyykö kukaan pitämään asioita hallinnassa.

Kaiken kaikkiaan: tarkoitan tällä puheenvuorolla sitä, että jos modernismi tarkoittaa yksilöllisesti luotua runokieltä, jota ei monista kytkennöistä huolimatta voi palauttaa mihinkään erityisesti, vaan se keskustelee hyvin monien traditioiden ja aatteiden kanssa, niin olkoon sitten modernismia. Varmasti Anhavakin oli monessa mielessä tällainen modernisti.

Itse ajattelen olevani yhteiskunnallisesti ja metafyysisesti korostuvan tematiikkani puolesta pikemminkin metamodernisti, tietoisesti traditioita käyttävä kirjoittaja, jolla on aitoja ja vakavia kysymyksiä, joita poliittisesti ja ideologisesti sitoutuneella kentällä ei kyetä hahmottamaan. Terministä ja Ötzistä alkaen olen sitoutunut muodollisesti varhaisromantiikan progressiivisen universaalirunouden ideaan. Sen mukaan runous voi pitää sisällään kaiken yhteiskunnallisen viestinnän. Tätä periaatetta voi harjoittaa eri runoteoksissa eri tavoin, halutessaan myös hillitymmin ja esteettisesti säädellen.

Niin, esimerkiksi tällä perusteella olen enemmän Helvi Juvosen ja Juha Mannerkorven kaltainen kirjoittaja kuin Tuomas Anhavan tapainen, olkoonkin että pinnalta käsin en muistuta sen enempää Juvosta kuin Mannerkorpea.

Kaikkein vakavin viestini teoksessani ei liittynyt itse muotoon vaan väestökysymykseen. Esiin nostamani planetaarisen väestöräjähdyksen kysymys tuo aivan uuden näkökulman siihen antroposeenikeskusteluun, joka nykyrunoudessa vallitsee: yleensähän puhutaan vain öljylle ja fossiilisille nojaavasta tuotantotaloudesta, kapitalismista ja ilmastonmuutoksesta juurikaan väestöräjähdykseen puuttumatta. Kuitenkin on tosiasia, että Maan väkimäärä on kasvanut suunnilleen sadassa vuodessa noin kuudella miljardilla ihmisellä. On ihmeellistä, jos tätä ei kyetä näkemään valtavana yhteiskunnallisena haasteena ja puhumaan siitä suoraan, varsinkin kun kasvun on ennustettu jatkuvat seuraavat 80 vuotta. Väitän, että tämä kasvu seuraamuksineen uhkaa romuttaa konkreettisesti niin luonnon kuin tuntemamme yhteiskunnat.

Toivottavasti en ole viimeinen kirjailija Otavalla tai muualla, joka ottaa asian puheeksi, olkoonkin, että tällainen puhe voi olla lähinnä todistamista ajasta. En usko, että sillä on suurta ja poliittisesti mullistavaa vaikutusta, koska ratkaisun avaimet ovat pitkälti muualla kuin omissa käsissämme.

PS. Tämä ei ollut suinkaan mikään moite "anhavalaisuutta" ja "viimeistä otavalaista modernismia" kohtaan vaan ajatus, joka noista luokitteluista heräsi. Eri lukijat voivat luonnollisesti painottaa asioita haluamallaan tavalla ja se on suorastaan pakkokin, kun kirjoitetaan sanomalehtimitassa. Kirjoittajan määritelmä itsestään on aina vain yksi määritelmä.

PS. Totta kai myönnän olevani modernisti siinä mielessä, että kieleni on säädeltyä ja jokseenkin kontrollissa myös sikäli että teoskokonaisuudet ovat ajatuksellisesti koherentteja ja detaljeihin saakka mietittyjä silloinkin kun ne lähtevät etenemään kieltä pitkin. Vai onko tämä enää mikään kriteeri modernismille?

Muistan: Marko Niemi

Vähän arkaillen kirjoitan tämän merkinnän, mutta kirjoitan kuitenkin: huomasin, että runoilija Marko Niemi on kuollut. Tapasin hänet vain pari kertaa, eikä tapaamisissa ollut sen kummempaa, vain muutama ystävällinen sana. Markosta jäi hyvä kuva, ja se on jo paljon. Sen verran syvällisesti kuitenkin Markon runouteen tutustuin, että ohjasin Anna Tomin 30-sivuisen kandityön Markon nurousopista. Pidän kovasti Miia Toivion ja Markon kokoelmasta Suut. Markon kääntämä Ulrika Nielsenin Perikato on ihan käden ulottuvilla, katsos, tuossa keittiön pöydän alla. Luen sitä tämän illan, luen sen läpi. Ei mennyt Marko minultakaan ohi.

Kun tein Ötziä, sain Markolta vinkin käyttää jotain generaattoria, jolla seuloin teksteistä tiettyjä vokaaliyhdistelmiä omaavia sanoja. Niillä teksteillä, joita käytin, tulokset olivat laihoja. Niinpä heitin generaattorin pois, otin Otto Mannisen kootut ja sieltä sanoja käsin poimien, yhdistelemällä ja muokkaamalla tein Ötzin oudot vokaalirunot teoksen nimen ympärille. Omistan viimeisen niistä Markolle. Voi, kuinka ihmiset lähtevät useimmiten äkkiä ja liian aikaisin:


Ikävöi yökköin mieletön kööri
mölinää vöinä syöltäen.
Tietön syntiö rettelöineen,
vöyri viipymätön,
nyörirynnäköin vyöryvi
syöjäin tärviötyö –
Ikikynnöksilläpä köyhäin
heilimöi lämpöisimmin...


Voimia ihmisille, jotka olivat Markoa lähellä.

Hämärä ei tanssi enää

Siltä varalta, että joku sattuisi käymään täällä vanhassa blogissani, tiedotan seuraavaa: Uusi runoelmani Hämärä ei tanssi enää (Otava) on ilmestynyt, menkäähän kirjastoihin ja kirjakauppoihin ja hankkikaa lukukokemus, joka ei hetkessä unohdu!

Kas näin runoelma alkaa:


Kuulen ääniä yössä
Aki Sirkesalo viittoo Khao Lakissa
merestä kohoaa mutavyöry
okeanidien laulu miljoonien siipien kohina
tännepäin tännepäin
äänet eivät tule mistään
ja lakkaavat vasta kun olen täysin hereillä          Reikä
jossa on vain putoamista
ja sälöytyvää avaruutta


Näin lopetan runoelman:

Niin kuin lumi
katoaa lumeen
ilman yhtäkään etuoikeutettua kohtaa
se mikä on minun
kun nukahdan
ja kun herään         Sointi
jota en osaa nimetä
ja sanoo
Tämän kaiken annan sinulle
sinun itsesi ohi

Ehkä keväällä
kun lumi lopulta sulaa
ja pudonneet lehdet
reunustavat polkua jota olemme kulkeneet
aamun valo
kuin vaaleat tulppaanit
pyyhkii taivaan
ja on vain kirkasta
ja syvää mustaa


Väliin mahtuu maailman kaaos ja pienet yritykset käännellä omaa asentoa siedettäväksi.

Enemmän kirjoituksiani runouden ulkopuolelta uudessa blogissani Versoja 2.0.